Pidä sun lupaus

18 - Meidän yhteinen salaisuus

10.43

Kristian:

Nojaan lokeroani vasten, vilkuillen hermostuneesti ympärilleni. Käytävä ammotti tyhjyyttään eikä siellä ollut ketään, mutta silti mua hermostutti jollain omalla tavallaan aivan jumalattoman paljon. Siis sitä voisi verrata melkeinpä ahdistukseen; mulla pistelee ja polttelee vatsaa aina ahdistuksissa tietystä kohtaa, niin kuin nytkin.

Se on siis semmoinen yhtäkkiä tuleva tunne, kuin veitsenisku vatsaan, ja sitten se onkin jo pian taas ohi.
Kaikki viimeaikaiset tapahtumat pyörivät tällä hetkellä mun mielessä, miten ei muka olisi? Siis nythän on tapahtunut aika paljon kaikenlaista, enemmän ja vähemmän hyvää.

»·«

15.24

Istun keittiön tuolilla, nojaten päätäni marmoriseen tasoon. Huokaisen koittaen saada ajatuksiani kasaan.

Koko koulupäivä meni viimeaikaisiin verrattuina yllättävän hyvin, paremmin mitä oletin (jos ei lasketa jotain yleistä vittuilua jota tänään en sietänyt alkuunkaan). Kyllä asiat alkaa mennä parempaan, tai ainakin mä toivon näin. Niiden olis pakko mennä.
Toisaalta mun kesken fysiikantunnin saama päähänpisto oli ehkä yks idioottimaisimmista pitkään aikaan, mutta minkäs sille mahdan jos aivot ei ahdistuksen partaalla pysty ajatella selvästi.

Olin siis melkein saman tien tunnin loputtua laittanut Jerelle viestiä että voitaisko nähä koulun jälkeen. Toinen kyseli multa (viestien sävystä päätellen) ihmettyneenä syytä sille miks, mutta lopulta se suostui, tosin sillä ehdolla et kerron mikä mun mieltä painaa.

Jotkut saattais ajatella että miks hän olettaa tollasta, kun eihän me edes olla tunnettu kauhean kauaa.
Kuitenkin näinkin lyhyessä ajassa voi oppia tuntemaan toisen yllättävän hyvin, tai ainakin jotain asioita toisesta. Sellaisia pintapuolisia, esim. toisen luonteesta ja sitä rataa.

Mä en tällä hetkellä tiedä, mikä tää meidän välillä oleva juttu on, vai onko se yhtään mitään. Toisaalta jokainen, joka olis mun kanssa samassa tilanteessa olis suhteellisen varmasti samoilla linjoilla. Kuitenkin jotain meillä on meneillään, ja jostain syystä en ole tahtonut edes ajatella asiaa. Siis ei se Jerestä johdu, mut jokin tässä saa mun olon epävarmaksi. Jokin jota en just nyt osaa selittää.

Eikä mun varmaan tällä sekunnilla tarvitsekkaan.

Mä puhun sille myöhemmin.

Nostan kasvot käsistäni ja käännyn katsomaan keittiöön tulevaa henkilöä. Silmiäni hieroen nousen pois tuolilta, kävellen toista vastaan.
Ja ennen kuin toinen ehtii sanoa yhtään mitään, oon jo kiertänyt käteni hänen ympärilleen ja painanut pään toisen rintakehälle. Suljen silmäni ja huokaisen, ja tunnen toisen halaavan mua takaisin.

Tälläsinä lyhyinä, pieninä hetkinä en tunne kaikkea sitä ahdistusta ja stressiä mitä muu elämä on mulle aiheuttanut.
Hänen halauksessa mä voin rentoutua ja olla esittämättä yhtään mitään. Tässä on hyvä olla.

Toinen painaa päänsä lähes mustaksi värjättyyn hiuspehkooni, kiertäen kätensä vielä tiukemmin mun ympärille.

" Onks kaikki hyvin? "  Tuo kysyy samalla kun piirtelee sormillaan mun olkapäähän jotain epämääräistä kuviota.

" Juu on." Mumisen.

Kuulen toisen hymähtävän, ja omatkin suupieleni kääntyvät hiukan ylöspäin. Ja me jäimme siihen hetkeksi, nojailemaan toisiinme keskelle keittiötä. Täydelliseen hiljaisuuteen.
Sillä sekunnilla tajusin että mun elämässä on aivan liian vähän näitä hetkiä, ja tahdon kokea niitä enemmän, useammin, pidempään.
Tahdon saada nauttia useammin tällaisista tilanteista joissa ei ole kiire mihinkään, ei tarvitse murehtia mitään. Tälläsiä tilanteita joissa voin vaan olla kaipaan ehdottomasti enemmän.

Ja tämäkin hetki on ohi ennemmin kuin ehdin arvatakkaan.
Toinen keskeyttää sen sanomalla jotain, ja mumisen vastalauseeksi jotain epämääräistä.

" Kun me ei jouluna voida tai pystytä luonnollisestikkaan nähdä, niin ajattelin jos nyt voisin antaa sun joululahjan. " Toi sanoo, irrottautuen ja peruuttaen hieman. Hymähdän itsekseni.

Nostan katseeni häneen ja hymähdän uudemman kerran, mun edessä seisova ihminen kohottaa kulmiaan odottaen samalla vastausta. Toinen peruuttaa pois keittiöstä kadoten pian kulman taakse. Itse lähden toisen perään, seuraten häntä yläkertaan kohti Jeren omaa huonetta.

Saapuessani pojan huoneen ovelle, jään oviaukkoon nojailemaan kun toinen räpeltää jonkun paketin parissa. Rykäisen, ja saan pojan huomion kiinnittymään itseeni. Toinen nappaa paketin käteensä, kääntyen mua kohti ja kävellen sitten lähemmäs pieni hymy suupielessä.
Lopetan siihen oviaukkoon nojailun, kävellen lähemmäs toista, pian kiedon käteni toisen yläkropan ympärille ja painan poskeni hänen olkapäälleen. Poika halaa mua takaisin siihen tuttuun ja turvalliseen tapaansa, ja painaa suukon mun hiuksiin ennen kuin irrottautuu, näyttäen sitten käsissään olevaa pakettia mulle.

Katson vuorotellen toisen kasvoja, ja sitten pakettia kunnes aukaisen suuni.

"Sä oikeen vaivauduit paketoimaan ton." Totean aavistuksen ärsyttävällä äänensävyllä, hymyillen hiukan ilkikurisesti.

" Älä nyt loukkaa mua, se paketointi oli kovaa ja rankkaa työtä. Mulla meni siihen ainakin tunti. " Poika mumisee, ja huitaisee leikkisästi paketilla mua kohti. Suustani pääsee nauruntyrskähdys mikä saa hänet hymyilemään.

Nappaan pojan sängyltä tyynyn, ja huitaisen häntä sillä ja toinen viskaa paketin syrjään napaten myös tyynyn itselleen.

" Vai tyynysotaa? " Tuo kysyy samalla kun huitoo tyynyllä mua kohti.

Olen vastaamassa jotain, mutta toinen onnistuu huitaista mua naamaan. Peruutan ja pakenen sängylle nurkkaan, mahdollisimman kauas toisesta. Tosin mun pokka repeää melkein saman tien, ja pudotan tyynyn kädestäni alkaen hekottaa.
Jere tiputtaa tyynyn pois, napaten käsiinsä paketin kävellen sängyn luokse. Teen hiukan tilaa niin että toinen pystyy istumaan viereeni. Toinen kiertää kätensä rennosti ympärilleni, suupieleni kaartuvat (taas) hymyyn.

" No mitäs sä oot hommannu mulle? " Kysyn ja olen nappaamassa paketin toisen kädestä ja avaamassa sitä mutta toinen laskee sen mun ulottumattomiin ja silmäilee mua huvittuneena.

" Se avataan vasta jouluna hölmö. " Poika vastaa ja on pörröttämässä mun hiuksia, mutta ehdin huitaista sen käden pois.

" Hei kerro, pliis. " Intän, luoden kasvoilleni mahdollisimman anovan koiranpentuilmeen, joka saa hänet ainoastaan naurahtamaan.

" En. Se on salaisuus. " Tuo sanoo, ja painaa suukon mun hiuksiin, jääden sitten nojailemaan siihen.

Pian jätän inttämisen sikseen, ja suljen omatkin silmäni nojaten toisen vartaloa vasten. Huoneen kello tikittää taustalla, mutta muuten on lähes hiljaista.

Kiedon käteni omat käteni toisen ympärille, ja rikon hiljaisuuden kuiskauksella.

" Ei. Se on meidän yhteinen salaisuus."