Iloinen tarina surullisesta tytöstä

Luku 7

Mulla on paha olla.

Taas.

Mä haluan takaisin äidin luo. Tällä kertaa mä olen varma siitä. Mä olen pohtinut ja pohtinut, mä en jaksa enää.

Mä oikeasti enää jaksa.

Mä oon yrittänyt parhaani olla vahva, yrittänyt pitää itseeni koossa. Jos en itseni, niin isän ja Delilan takia.

Mä olen vain niin väsynyt ja mä oon valmis tekemään mitä tahansa, jotta se loppuu.

Mä kävelen huoneeni poikki, isä on taas jossain. Mä saan toteuttaa tän ihan rauhassa, eikä kukaan tuu enää keskeyttää mua.

Äiti kuoli syöpään, siitä on kaksi vuotta, mutta en voi vieläkään uskoa sitä. Se vain.. Kuoli.

Niinkuin mäkin kuolisin nyt.

Mä en haluaisi tehdä näin isälle, enkä Delilalle, mutta mun paikka vaan ei oo täällä.

Mun paikka on äidin luona, mä oon kiitollinen että tulin takaisin. Se auttoi mua ymmärtämään, mitä kaikkea menetän kun lähden.

Mä oon sujut sen asian kanssa, kunhan mä en oo enää kahleissa.

Mä haluan lentää taas. Lentää ja omistaa tiaran.

Kävelen vessaan ja otan purkin käteeni. Käteni tärisevät, kun avaan sen ja kaadan pillereitä kämmenelle.

Se on hassua, ne näyttävät vähän karkeilta. Mä rakastan karkkia.

Rakastan sitä makeutta ja suussa sulavuutta. Äidin kuoleman jälkeen, en ollut enää entiseni.

Mua oksettaa, oksettaa elää. Oksettaa syödä.

Äiti oli mun paras kaveri, kun se kuoli mä jäin kahdestaan isän kanssa. Miten mä olisin halunnut enää syödä?

Yhtäkkiä ruuan ainoa tarkoitus onkin lihottaa ja saada näyttämään oksettavalta. Aina kun katson peiliin, näen läskiä, liian paksut reidet.

Näen kaikkialla ylimääräistä rasvaa, joka pitää saada pois. Äidin kuoleman jälkeen mun syöminen on heitellyt, mutta se on pahentunut viime viikkojen aikana.

Eikä melkein kukaan ikinä huomaa.

Mä tunnen olevani oksettava ja lihava. Kuka voisi rakastaa läskiä? Ei kukaan.

Siispä mä viillän mun ranteet auki ja yritän vakuuttaa itselleni, että kaikki järjestyy.

Viillän mun sääriin ja vakuutan, että kyllä tää menee ohi.

Mä valehtelen, valehtelen joka päivä itselleni, että pääsen ylös sängystä.

Valehtelen valheita, jotka ei tuu toteutumaan.

Tänään sä tuut voimaan paremmin, jos nyt vain nouset.

Eikä siinä koskaan käy niin, yhtä paskalta musta tuntuu silti.

Kunnes vähittelen valheet kadottavat tehonsa ja niihin lakkaa uskomasta.

Täytän vesilasia ja katselen kuinka se täyttyy vedellä. Tää kaikki on tuttua, mä oon tehnyt tän liian monta kertaa ennenkin.

Nyt mä olen kuitenkin varma päätöksestäni.

Suljen vesihanan. Katselen kasvojani peilistä. Ne on rumat.

Mun silmät on liian vinot ja pienet. Ripset liian vaaleat ja lyhyet. Kulmakarvat liian epäsiistit ja kaarevat. Otsa liian iso, leuka liian pyöreä. Posket liian pyöreät. Nenä liian iso. Huulet ovat liian suuret ja rohtuneet.

Hampaat eivät ole tarpeeksi valkoiset.

Miten tässä kävi näin?

Olisiko mun pitänyt jättää joku lappu tai viesti? Tai ehkä ei, kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi.

Laitan pillerit suuni eteen ja kaadan ne. Nielaisen ne veden avulla.

Avaan vessanoven lukon ja lyyhistyn lattialle tärisemään. Mun poskilla alkaa valua kyyneleitä. Sattuu.

Kohta mä olen vapaa. Kaikki se kärsimys on ohi.

Tästä ei tullutkaan iloista tarinaa surullisesta tytöstä, tästä tuli surullinen tarina surullisesta tytöstä.

Anteeksi isä, anteeksi Delila.

Mä pääsen viimein kotiin.

Joku oma hömppä kommentti:

Ja siinä se. Anteeks jos oli vähän lyhyt ja sekava, yritin parhaani.

Tää kumminkin loppu nyt. :D

Antakaa vaa parantamisehdotuksia, kritiikkiä ja mielipiteitä!

💭Vanileea💭