Mä oon niin kyllästynyt masennus tarinoihin. Kyllästynyt lukemaan niitä, kyllästynyt kirjoittamaan niitä. Kyllästynyt selaamaan wattpadin etusivua, joka on niitä pullollaan.
Skippaan ne kaikki.
Mä en jaksa enää lukea siitä, miten kaikki menee huonosti. Se on niin ahdistavaa, kun tiedät varsin hyvin miten se kuvaa sun olotilaa tällä hetkellä.
Mä oon niin väsynyt lukemaan siitä, että tulee syömishäiriö, viiltelyä tai vastaavaa.
Joten tämä ei ole masentava tarina, koska ne ovat alkaneet tympiä. Ei todellakaan.
Tämä on superhypermega iloinen tarina, iloisempi kun yksikään muu tarina.
Tämä on iloinen tarina, iloisesta tytöstä, jolla ei ole koskaan mitään elämän ongelmia ja jolla on aina kaikki hyvin.
Kyllä, se tyttö olen minä. Tässä nyt on vain yksi pieni asia..
Mä kyllä saatoin ihan 'pikkusen' muunnella totuutta. Mullahan ei nyt välttämättä mene kaikki hyvin.
Okei rehellisesti sanottuna kaikki on paskaa ja vihaan mun koko elämää, mutta, koska tämä on iloinen tarina, niin sitä ei saa mainita.
Joten mun elämä on täydellistä, pelkkiä perhosia ja kukkasia.
Mun on kyllä pakko tehdä kompromissi. Olkoon tää iloinen tarina, surullisesta tytöstä.
Ei surullinen tarina, koska ne tulee korvista ulos. Mä en jaksa muuttaa itseäni vain mukautuakseni tarinaan, joten tämä tarina kertoo sitten surullisesta tytöstä.
Jokatapauksessa, mä nojaan auton ikkunaan. Isä viheltee hyväntuulisena ja mä katselen taloja, jotka jäävät jälkeen.
Katselen, kuinka vanha mies ulkoiluttaa koiraansa.
Mun siniset hiukset ovat sotkussa mun hupun alla ja suljen silmäni hetkeksi.
"Kuuletko sä?" isä kysyy, enkä mä vastaa. Annan sen olla luulossa, että kuuntelen musiikkia.
En mä kuitenkaan kuuntele, vaikka mun valkoiset nappikuulokkeet onkin kytkettynä puhelimeen.
Loppumatkan aikana isä ei yritä puhua mulle, se on vain hyvä juttu.
En jaksa kuunnella sen aina samaa tarinaa siitä, miten nyt se on varma, että me jäädään tänne ja miten mä viihtyisin täällä varmasti.
Ei siinä kumminkaan käy niin. Mä jään yksin koulussa, kerkeän olla korkeintaan kolme kuukautta siellä ja sitten me muutetaan taas.
Isä kun ei ollut hyvä uusissa aluissa, kai mä olen siltä sen piirteen perinyt.
Jotenkin onnistun aina sotkemaan mun asiat jotenkin ja sitten vain pääsen niitä karkuun. Totuus kuitenkin on, että jatkuva muuttaminen turhauttaa mua enemmän kuin masennustarinat.
Me pysähdytään omakotitalon eteen ja mä vedän kuulokkeet pois mun korvista.
"Perillä", isä ilmoittaa iloisesti ja mä jätän vastaamatta.
Avaan auton oven ja astun ulos. Paiskaan sen dramaattisesti perässäni.
Me lähdetään kantamaan meidän tavaroita sisälle. Muuttoauto tulee vasta illemmalla.
Kannan mun omat laatikot mun huoneeseen ja jätän ne purkaamatta lattialle.
Katson nopeasti puhelimeni ilmoitukset läpi, pari votea wattpad tarinassani ja seuraamispyyntö instagramissa.
Eikä yhtäkään WhatsApp viestiä. Tää kuulostaa varmaan todella angstilta, ehkä jopa säälittävältä, mutta mulla ei oo yhtään kavereita.
أنت تقرأ
Iloinen tarina surullisesta tytöstä
العاطفيةJos kaikki on katoavaa katoaako ajatus siitä, että kaikki katoaa? Uskotaanko me valheisiin, jos me valehdellaan että uskotaan totuuksia, joiden on valehdeltu olevan valetta.
