Laittakaa se loppumaan

1.7K 175 40
                                    

Jonathanin näkökulma:

Mä tärisin. Koko mun vartalo tärisi hillitömästi ja mä en tuntunut saavan enää henkeä.

Mun rannetta kirveli ja pisteli.

Joel kuiskaili jotain mun korvaan, mutten ymmärtänyt sanaakaan.

Mä en tietänyt enää mitä tehdä. Mä en oikeesti tietänyt enää mitä tehdä. Mä haluaisin vaan että se loppuisi.

Laittakaa se loppumaan.
Laittakaa se loppumaan.
Joku, ihan kuka vaan, tehkää siitä loppu.

Se ei mene pois. Se ei poistu mun pään sisältä tai jätä mua rauhaan. Se seuraa mua joka paikkaan eikä anna mun levätä. Mä en vaan jaksa enää. Mä olin hajonnut liian moniin palasiin. Mä olin rikki.

Se tappoi mua, päivä päivältä enemmän. En mä pystynyt tekemään sille mitään. Se kaikki purkautui ulos, ne kyyneleet jota olin pidätellyt liian kauan. Mä olin heikko. Ihan liian heikko.

Mä olin joutunut sellaseen tilanteeseen josta mulla ei vaan ollut ulospääsyä. Eikä mulla ollut paikkaa mihin mennä tai ihmistä kellä puhua. Mä olin taakka, mihin ikinä mä meninkin. Mä olin hyödytön, turha. Mä olin aina vain tiellä, aina pilaamassa kaiken. Lämpimät kyyneleet valuivat lattialle.

"Kaikki on hyvin", Joel kuiskasi mun korvaan.

Mikään ei ollut hyvin. Ei mikään. Miksi minä? Miksi aina minä? Mitä niin pahaa olin tehnyt, että elämä halusi rankaista minua näin?

Mä nyyhkytin ja mä huusin. Niin että varmasti naapuritkin kuuli. Mä huusin, että mä haluan pois. Mä huusin, että mä haluan kuolla. Joel ei vaan päästänyt mua irti. Mä olisin halunnut tehdä sen, päättää kaiken, mutta se piti mua tiukasti otteessaan.

Mä rimpuilin.

"Päästä mut irti!" mä huusin sille, mutta se ei päästänyt.

"Ei mitään hätää", se rauhoitteli mua.

Niinpä mä jatkoin huutamista. Jatkoin ja jatkoin niin kauan kunnes en enää jaksanut. Eikä ne kyyneleet vieläkään lopettanut vuotamista.

"Anna mun kuolla", kuiskasin sille väsyneenä ja lopetin rimpuilun.

"En mä anna sun kuolla", se sanoi mulle. Itku vavisutti mun kehoa.

Jokainen kyynel, joka valui mun poskea pitkin tuntui veitseltä. Jokainen ajatus kidutti mua hitaasti. Mä olin niin eksynyt.

Tehkää siitä loppu.

NYT SAATANA TEHKÄÄ SIITÄ LOPPU!

"Puhdistetaan toi kuivunut veri sun ranteesta", Joel sanoi ja katsoi mua kokoajan valpaana, kun se nousi ylös ja pesi kätensä.

Mä nyyhkytin vieläkin lattialla.

Veri oli muodostanut lattialle pienen lammikon ja sotkenut mun vaatteet.

Mä nousin ylös ja Joel ohjeisti mua huuhtelemaan haavat juoksevan veden alla.

Se ei kirvellyt, vaikka sen olisi pitänyt.
Tai ainakin luulen niin. Mun ruumis oli lakannut vapisemasta ja nyt käveleminenkin tuntui raskaalta.

Kyyneleet lakkasivat vuotamasta ja mä tuijotin eteeni mitään näkemättä.

Se kuivasi mun haavat varovasti.

"Sä saat luvan nukkua ens yön sohvalla nii mä raahaan patjan siihen viereen", Joel sanoi ja puhdistaa veren lattialta.

"Miks?" mä kysyin ja se katsoi mua kun sekopäistä.

"En mä tarvi mitään lapsenvahtia", mä tuhahdin sille.

"No näyttää vähän siltä kun ei kukaan täysjärkinen viiltele vessassa", se äyskähti ja mä kalpenin.

"Apua en mä tarkottanut", se sanoi mutta meni jo.

Mä pudistin epäuskoisena päätäni.

"No hyvää loppuelämää sitten", mä totesin ivallisesti ja juoksin ulos vessasta.

Mua oli loukattu. Ehkä mä ylireagoin, mutta sen sanat sattui niin paljon.

Mä juoksin ulko-ovelle ja kuulin Joelin huutavan mun perääni.

Mä sujautin mun kenkäni jalkaan ja ryntäsin ulos. Mä juoksin ja juoksin, mutkittelin ja välillä menin suoraan. Käännyin katsomaan seurasiko se mua, mutta olin karistanut sen jo kannoilta.
Mä en tiennyt missä mä olin tai mihin menisin. Mä jatkoin juoksemista niin kauan, kunnes löysin itseni huohottamasta keskeltä metsää.

Mä kaaduin hengästyneenä maahan ja risut raapivat mun vasta puhdistettua rannetta. Mä makasin siinä, enkä mä halunnut enää nousta ylös.

En ikinä.

Myrkytetyt karamellitWhere stories live. Discover now