6. Attack

628 38 4
                                    

Kello on seitsemän illalla. Olemme ampuneet Marcuksen ja Zacin kanssa lähes viisi tuntia. Olin väärässä, sillä Marcuksen jengi on ihan mukavaa porukkaa.

Laitan jousipyssyä takaisin paikoilleen kaappiin, samalla kun kuulen takaani äänen.

"Eihän meidän seura niin pahaa ollut, eihän?" Marcus kysyy naurahtaen.
Käännyn katsomaan poikaa.

"No ei oikeestaan. Mulla oli ihan hauskaa." Hymyilen. Asettelen nuoletkin kaappiin ja huomaan Zacinkin tulevan luoksemme.

"Ammuit hyvin." Hän sanoo minulle.

"Te myös." Vastaan hymähtäen.

"Mä varmaan lähen nyt." Jatkan ja katsahdan Marcusta.

"Okei nähää." Marcus ja Zac sanovat yhtäaikaa. Hymyilen heille ja lähden kävelemään pois rakennuksesta. Ulos päästyäni päätän suunnata metsään selvittämään ajatuksiani. Olen Marcuksen jengin ystävä. Olen myös Charlotten, Victorin ja heidän "jenginsä" ystävä. Nuo kaksi jengiä vihaavat toisiaan.
"Mihin oonkaan sotkenu itteni..." Huokaan hiljaa ja istahdan läheiselle kivelle. Otan kengästäni linkkuveitsen, (Pidän sitä aina kengässäni kaiken varalta) sekä maasta kepin. Alan veistämään kepin päätä teräväksi.

•••

Havahdun ajatuksistani, kun kuulen oksan räsähtävän. Nousen äkkiä seisomaan ja käännyn äänen suuntaan veitsi valmiina kädessäni. Tunnen kuinka joku painaa veitsen kurkulleni. Joudun paniikkiin ja koitan rimpuilla pois siten, ettei veitsi viiltäisi kurkkuani auki.

"Bianca Walker. Sinun jälkeesi on enää yksi jäljellä. Siskosi Amber." Mies ääni sanoo takaani.

"Mitä?!" Saan päästettyä suustani, kun puukko jo hieman viiltää kaulavaltimoni vierestä. Tunnen, kuinka lämmin veri valuu kaulaani pitkin. Yhtäkkiä tajuan, että minulla on vieläkin veitsi kädessäni ja enempää epäröimättä isken sen takanani olevaan miehen kylkeen. Tuon ote irtoaa kaulastani, mutta tunnen puukon viiltävän samalla kaulaani auki hieman enemmän. Käännähdän ympäri ja katson maassa makaavaa miestä, joka on juuri nousemassa takaisin ylös. Potkaisen tuon uudelleen maahan ja lähden juoksemaan äkkiä kohti sisäoppilaitosta koittaen samalla tyrehdyttää kaulani verenvuotoa hupparini hihalla. Vauhtini alkaa hidastua mitä lähemmäksi pääsen laitosta ja minua alkaa pyörryttää. Tajuan pyörtyväni kohta, mutta kävelen silti huterasti eteenpäin.

"Apua!!" On viimeinen asia mitä suustani pääsee, kun kaadun jo maahan ja kaikki pimenee.

•••••
•••••
•••••

Oon pahoillani, että tästä tuli tosi lyhyt luku (sanoja vaan 301). En tiiä kuinka aktiivisesti tuun tätä kirjottelemaan, varsinkaan kun kohta alkaa taas koulu. Koitan vielä ennen koulun alkua kirjotella muutaman luvun säästöön, niin voin julkaista ne sit jossain kohtaa.

Toivottavasti tykkäätte ja kommentit auttais mua motivoitumaan enemmän tän storyn kirjottamiseen.
Te lukijat merkkaatte mulle paljon, kiitos!❤

Lunar EclipseWhere stories live. Discover now