WhatsApp ☓ L.W.T

d i x - n e u f

A/N: I'M BACK !!!! DID YA MISS THIS SHIT ??
CAUSE I SURE MISSES WRITING IT ( ͡° ͜ʖ ͡°)

e n j o y. ✨

words - 797

+++

L O U I S I N  P O V:

    Oli lähes hullua, kuinka ihmisen elämä voi yhden ainoan viikon aikana muuttua yhdeksi murheen ja tuskan ajaksi, jolloin mikään ei tunnu parantavan sitä syvää ja jatkuvasti vuotavaa haavaa tuon kyseisen ihmisen sisällä, kivun vain jatkaessa tuntumaansa ympäri kehoa kuin tappaakseen jok'ikisen solun ja murtaen kaiken mitä vain pystyi. Siltä minusta juuri nyt tuntui, kun makasin yhä kahdelta aamuyöstä silmät apposen auki ja niiden kyyneleiden täyttämä katse Meganin kodin olohuoneen, pimeydessä lähes hohtavassa katossa. Oli kulunut viikko siitä, kun olimme saaneet tietää...Meganin keskenmenosta. Tuo kyseinen sana oli yhä aivan liian vaikea minulle ääneen lausuttavaksi, mutta ajatuksissani saatoin jo mainita sen kuin pahimman painajaisen. Emme olleet Meganin kanssa muuta tehneet, kuin huutaneet vuorotellen yöt toisiamme hysteerisen itkun partaalla, puhuneet tilanteesta ja olin tietysti lisäksi tehnyt parhaani pitääkseni Meganin kunnossa ja auttanut häntä paranemaan, ja hän jopa melkein olikin jo terve, ainakin fyysisesti, muttei henkisesti.

Raskaasti henkeä sisään kipeisiin keuhkoihini vetäisten, katsahdin sohvan vierellä olevan lasipöydän päällä vilkkuvaa puhelintani ja huomasin Niallin soittavan, mutten edes liikuttanut sormeanikaan tehdäkseni asialle mitään, vaan odotin soittoäänen huutamisen loppua, kunnes se loppui ja pimeys otti taas vallan tilasta. Suljin silmäni, nielaisten samalla kyyneleeni ja tehden tärisevästä alahuulestani tiukan viivan, kun päähäni pongahti kuva Meganista nauramassa sitä suloista nauruaan vannan ääressä, jossa istui pikkutyttömme mitä suurin hymy kasvoillaan ja rakkaus silmissään.  Pieni, mutta kuitenkin kuuluva äännähdys pääsi karkaamaan huuliltani, kun saatoin kuulla Célestialin hennon äänen kutsuvan minua isiksi. Peitin suuni kädelläni ja itkin kättäni vasten, kun kaikki ne mahdolliset mielikuvat pyörivät mielessäni, jotka olisimme voineet kokea yhdessä Meganin kanssa ja tyttäremme, muttemme voineet enää kokea niitä. Emme enää.

Vaikka Megan olikin jo tunti sitten mennyt ylös nukkumaan, kun itse halusin alas jäädä vielä olevinaan katsomaan televisiota, tiesin sen olevan hän, kun kuulin hentoja askeleita alakerran portaikosta ja samoin kuulin tyttöni hiljaisen nyyhkytyksen tänne olohuoneen sohvalle asti. Nostin äkkiä ylävartaloni käsieni varaan ja koitin nähdä itkemisestä turvonneilla silmilläni pimeyteen, lyhyen hahmon lopulta ilmestyessä esiin portaikosta.

"E-En saa nukuttua yksinäni...N-Nään vain niitä samoja k-kuvia päässäni ja —" En antanut edessäni tärisevän Meganin edes lopettaa lausettaan, vaan vedin hänet varovaisesti alas päälleni, painaen hänen päänsä rintaani vasten ennen kuin tyttö purskahti itkuun.

"Shhhh...Olen tässä", kuiskasin ääni käheänä ja silitin tytön päätä, tuntien rintani kostuvan hänen kyyneleistään. Koitin pitää itseäni kasassa, mutten voinut estää omien kyyneleideni tuloa, kun ainoa ääni, jonka kuulin oli Meganin särkyneen sydämen aiheuttama kuiskailu.

"Mulla on ihan kamala olo, Lou", Megan kuiskasi kuin hänen sydämeensä työnnettäisiin samanaikaisesti teräväkärkistä tikaria, minun vain silittäessä hänen päätään ja katsellessa kattoa ajatukseni aivan muualla. Ajatukseni juoksivat tilannetta karkuun, tavoitellen noita kymmeniä erilaisia kuvitelmia, joissa joko kylvetin nauravaa tytärtäni, opetin häntä kävelemään tai painoin vain hyvänyönsuukon hänen pyöreälle poskelleen.

Miten saatoin kaivata jotakuta näin paljon, vaikken ollut koskaan edes ehtinyt tavata häntä?

"Tiedän love...Mut sun pitäis levätä. Tarviit voimia huomiselle, koska se vasta tuleekin olemaan yhtä helvettiä..." Sain sanottua oman pettävän ääneni lävitse ennen kuin päästin erittäin säälittävän äännähdyksen pakenemaan huuliltani. Koitin peitellä sitä raskaalla hengitykselläni, mutta Megan ei näyttänyt edes huomanneen yritystäni, sillä hän  vain siirsi pehmeät kätensä hiuksiini ja silitti päätäni rauhoittavasti, kuiskaillen samalla rauhoittavia sanoja korvaani.

"Louis...Mitä ikinä tapahtuuki...Tuut aina olemaa just sellane mies, jonka haluun isäks lapsilleni..." Megan kuiskasi ja kuulin taas hänen nyyhkytyksenä korvissani, hänen sanojensa täyttäessä rikkinäistä sydäntäni. Se mitä Megan oli minulle juuri äsken sanonut, oli saanut mielialaani korotettua jopa hippusen verran ja se riitti.

Se riitti juuri nyt.

"Onks tää lupaus, et saan vielä joku päivä sen kunnian panna sua ilman kumia, neiti Bear?" Kuiskasin ja tunsin pienen naurahduksen tuottaman henkäyksen rintaani vasten, minunkin naurahtaessa.

"Katotaa nyt...Saatan muuttaa mieltäni vielä, herra Idiootti", Megan naurahti ensimmäistä kertaa moniin tunteihin, nostaen kasvonsa rinnaltani, jolloin saatoin tuntea hänen kuuman hengityksenä leuallani.

"Ihan miten vaan, rouva Idiootti", sanoin ja virnistin, Meganin vain huokaistessa ja silittäessä kyyneleiden takia märkää leukaani.

Sen jälkeen kumpikaan meistä ei enää sanonut mitään. Katsoimme vain toinen toistemme himmeitä kasvoja pimeydessä, tunsimme toistemme jok'ikisen kosketuksen ihollamme ja pysyimme yhdessä. Huoneen täytti pelkkä hengityksemme ääni, sekä ikkunoita vasten ropiseva sade. Pelkän sadepisaroiden iskeytyminen ikkunaa vasten sai minut rauhoittumaan hieman ja se näytti myös rauhoittavan Megania, joka kuunteli nopeasti lyövän sydämeni lyöntejä.

Nuku vain, ajattelin ja silitin tyttöni päätä hellästi, kuunnellen samalla kuinka hänen hengittämisensä muuttui yhä vain hitaammaksi ja hitaammaksi. Lopulta kuulin enää vain hiljaista tuhinaa ja tiesin tytön nukahtaneen, jolloin saatoin itsekin vasta sulkea silmäni ja koittaa pyyhkiä kuvan nauravan tyttövauvan kasvoista pois päästäni.

Se vain sattui aivan liikaa.

---

a/n: moikka kaikille! miulla oli hypäri nii kirjotin tälläsen lyhyen jatkon tällekki kirjalle ja aattelin oikeesti viikonloppuna jatkaa snapchattiiki :3 toivottavasti tykkäsitte ja toivottavasti tää ei ollu liian lyhyt... see ya all soon! bye xx -h