WhatsApp ☓ L.W.T

d i x - h u i t

   A/N: Joo, jatketaanpa nyt tätäkin spin-offia (ﾉ◕ヮ◕)ﾉ*:･ﾟ✧ Enjoy !!

M E G A N I N  P O V:

       En ollutkaan koskaan huomannut kuinka huonosti huoneeni taivaansinistä väriä lähentelevä katto oli maalattu, nimittäin nyt kun olin katsellut sitä lähemmäs kaksi tuntia, niin veikkasin etteivät nuo kattoon kuivuneet maalipisarat kuuluneet asiaan. Sen siitä sai, kun antoi isoveljensä uudelleen maalata oman huoneensa katon . . .

Annoin pienen ja raskaan hengähdyksen karata kuivilta ja lohkeilevilta huuliltani, yrittäen pidätellä itkun inahduksia sisälläni, sillä en enää halunnut Louisin ryntäävän huoneeseen. Niin hän näes oli tehnyt jo ainakin kolme kertaa viimeisen kahden tunnin aikana, kun olin päätynyt murtumaan täysin kyyneliin ja huutoon, jotka Louis oli saanut kadotettua ainoastaan pysymällä lähelläni ja kuiskailemalla rauhoittavia asioita korvaani. Onnekseni nyt saatoin jo hallita tätä tunteiden yhtäkkistä purkausta sen verran, etten itkenyt niin kovaa ääneen, että alakerrassa oleva Louis kuulisi minut.

Louis.

Tiesin tämän olevan varmasti aivan yhtä rankkaa ja vaikeaa käsittää myöskin hänelle, mutten voinut sille mitään, että olin tällä hetkellä erittäin itsekäs ja halusin ainoastaan mädäntyä omassa huoneessani ja itkeä viimeisetkin nesteet ulos tärisevästä kehostani.

Lääkärin mukaan minulla ei kuulemma ollut kuin vain tuiki tavallinen oksennustauti...Keskenmenon lisäksi. Ei mitään sisälläni. Ainakaan enää . . .

Vedin hiestä märkää peittoa lähemmäs kasvojani, peittäen ne lähes kokonaan. Katselin silmät puoliksi kiinni yöpöydälläni tikittävää herätyskelloa, jonka vierellä oli iso lasillinen vettä. Louis oli tuonut sen noin tunti sitten, kun olin viimeksi päätynyt kiljumaan ajatukselle, jossa näin kuinka vauvamme pienen pieni sydän pysähtyi ja hän lakkasi olemasta.

Célestial oli poissa. Hän oli kuollut. Hän oli poissa.

Ajatus kuolleesta vauvasta nenäni edessä sai minut voimaan pahoin, minun nyt pidellessä kättä suuni edessä ja nostaessa ylävartaloani sen verran, että saatoin katsoa sänkyni vieressä lattialla olevaa oksennussankoa, jonka Louis myös oli tuonut minulle vesilasin lisäksi. En tiennyt edes pystyikö ihminen voimaan niin henkisesti kuin fyysisestikin näin pahasti. Saatoin tuntea kuinka joka ikinen kehoni solu taisteli minua vastaan, tehden lähes kaikki vartaloni liikehdinnät mahdottomiksi. Ainoastaan yksi kysymys pyöri päässäni, kun päädyin nielaisemaan alas kurkkuuni nousseen palasen ja painamaan pääni takaisin untuvatyynyyn.

Miksi? Miksi juuri me? Mitä minä ja Louis teimme väärin? Miksi?

Vaikka kuinka yritin vakuuttaa itseäni uskomaan ettei hän ollut edes ehtinyt kasvaa pienen ihmisen muotoon, niin en vain voinut tuntea minkäänlaista helpotusta siitä etten ollutkaan raskaana, vaikkemme sitä suunnitelleetkaan.

Kun suljin silmäni, saatoin nähdä Louisin pitelemässä sylissään pientä kapaloitua vauvaa, joka katseli häntä siniset silmät ihmetyksestä kiiltäen, samalla kun hänen isänsä hymyili hänelle, onnellisuuden kyyneleet silmäkulmissaan. En vain saanut sitä kuvaa pois päästäni.

Kuin elokuva, kuvat Louisista ja Célestialista jatkoivat pyörimistään sisällä päässäni, minun laskiessa Rickin kattoon jättämiä maalipisaroita, jotka näyttivät ennemminkin keksitaikinan kokkareilta kuin pisaroilta. Yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista . . .