Big Bad Wolf

10.luku

Heissan! Anteeksi ettei ole tullut lukua, hups taas kerran. Mä kirjoitan nyt nämä kirjoittajan kommentit tähän alkuun sillä halusin tämän luvun loppuvan tuohon lauseeseen ja nämä olisivat vakn pilanneet koko lopun. Toivottavasti nautitte uudesta luvusta ja pitäkää peukkuja että kirjoitan pian :D Kommentoikaa parannusehdotuksia ja kaikkea ihanaa❤ ps. 2K RIKKI LUKUKERROISSA WOW en ois koskaan uskonut 😳 Kiitos ja kumarrus.
Auroran nk:
Oli tiistai, uusi koulupäivä, uusi mahdollisuus löytää Alex. Minusta oli tuntunut oudolle koko aamun. Tunsin, että jotain tapahtuu tänään, jotain suurta. Mahanpohjassani leijaili perhosia. Isoja perhosia, joiden siivet kutittelivat mahaani.
Varmaan samasta syytä -jännityksestä- minua hymyilytti. En ollut hymyillytkään pitkään aikaan, ei ole ollut aihetta hymyyn. Mutta ilman, että olisi tapahtunut mitään hyvää, istuin sängylläni ja hymyilin kuin tyhmä. Ehkä olisi aika nousta sängystä ja mennä kouluun. Noudatin ajatuksiani ja lähdin kävelemään koululle päin.

Olin ollut koulussa jo matematiikan tunnilla ja nyt minulla olisi hyppytunti,niinkuin Maxilla. Joten voisin varmaan mennä viettämään hänen kanssaan aikaa. Olin onnellinen, ettei Max ollut ottanut suudelmaamme esille missään keskustelussamme. Mutta ehkä minun tai meidän pitäisi ottaa se asia esille ja puhua. Käydä läpi molempien tunteet. Joo niin minä aijon tehdä.
Minun ei tarvinnut kauaakaan etsiä kun löysin jo Maxin. Hän istui tyhjän luokan perällä piirtelessä tuttuun tapaansa. Hän näytti niin keskittyneeltä, ja kun katsoin tarkkaan saatoin nähdä hullun kiillon hänen silmissään, mutta se meni nopeasti ohi, niin nopeasti etten ole edes varma näinkö okein.
Enempää miettimättä harpoin pojan luokse ja rykäisin.
"Max, meidän täytyy puhua."
Pojan katse nousi hitaasti piirrustuksesta minuun ja hymy valloitti hänen kasvonsa.
"Joo, niin meijän pitää."
"Mä olen miettinyt-" sanoimme samaan aikaan. Naurahdimme ja käänsin kasvoni punastuen pois päin Maxistä. Mutta nostin ne sitten nopeasti takaisin.
"Mä aloitan. Mä siis olen miettinyt ja mä haluisin kertoa sulle, että mä oikeesti tykkään susta. Joo mä tiiän että tää tuli vähän puskasta, taino ei hirveesti sillä kyllähän mä jotain sen tapasta sanoin kun me suudeltiin." Max sanoi ja tutkaili kasvojani.
"Mä vähän arvelinkin jotain tommosta sillon siellä bileissä. Ja mäkin tykkään susta, oothan sä toki komee ja mukava. Mut mä rakastin Alexia, ja jos se tuleeki takas ja mä oon silloin sun kanssa. Niin mä en haluu särkee sun sudäntä, mut mä en voi silloin jatkaa sun kaa." sanoin ja yritin katsoa kaikkialle muualle kuin häneen. Minua hävetti että olin juuri paljastanut noin paljon. Max ei hetkeen sanonut mitään, mutta aukaisi sitten suunsa.
"Mä ymmärrän sua, enkä haluu tuottaa pettämystä, mutta luuletsä et Alex palaa? Se varmaan nauttii olostaan jossain rannalla ilman meitä. Jos se kaipais sua, se ois laittanut viestiä. No mutta onko tullut viestiä? Tuskin. Sori babe mut totuus sattuu. Sun täytyy muistaa, et vaik Alex lähti niin mä en lähde enkä koskaan satuta sua." Sen sanottua välillemme saapui hiljaisuus. Melkein käsin kosketeltava.
Mietin hänen sanojaan. Vaikka ne satuttivat osuessaan arkaan paikkaan, niin ne olivat totta silti. Ehkä minun olisi luovuttava Alexista ja jatkettava elämääni.
"Mä autan sua pääsemään Alexin yli ja autan sua jatkaa elämään ilman mua tai mun kanssa. Sä päätät." Max tokaisi kuin lukien ajatukseni. Hänen sanansa helpottivat tuskaani ja olin valmis jatkamaan.
"Sun kanssa. Sun kanssa mä haluan jatkaa elämää." sanoin ja vihdoin katsoin häntä silmiin. Hymy nousi hänen kasvoilleen. Hänen hymynsä oli niin tarttuva että se saisi koko maailman hymyilemään. Max katsoi minua silmiin ja alkoi lähestyä kasvojani. Pian löysinkin itseni suutelemasta häntä. Uudestaan ja uudestaan.
Kunpa vain olisin tiennyt hänen oikean suunnitelman.

Pitkän keskustelumme -ja suutelumme- jälkeen hän ilmoitti unohtaneensa seuraavan tunnin kirjan kotiin ja lähti hakemaan sitä. Seurasin hänen takaraivoaan joka kulki kohti ovea ja sitten sain ajatuksen. Voisin seurata häntä salaa. Ja yllättää hänet jostain nurkan takaa. Ehkä voisimme skipata koko koulupäivän ja jäädä hänen kotiinsa. Kun Maxin pää oli hävinnyt ovesta ulos, lähdin hänen peräänsä. Kuljin hiljaa varjoissa. Seurasin hänen askeliaan kuin mikäkin salapoliisi. Ulkona hän käveli harmaalle bemarille ja käynnisti sen. Käännyin katsomaan polkupyöriä takaatani sen varalta että joku olisi unohtanut lukita. Ja niinhän joku oli. Nappasin siis jonkun pyörän ja lähdin Maxin perään.
Hän kulki yllättävän hitaasti. Juurikuin ajattelun että hän kääntyy, hän jatkoikin suoraan. Eikö hänen pitänyt mennä kotiinsa?
Seurasin ihmeissäni häntä. Ja lyhyen matkan jälkeen pysähdyimme autiotalon pihaan. Jätin pyörän kuusen taakse ja odotin, että hän menisi sisälle  ennenkuin voisin liikkua.
Kun vihdoin pääsin liikkumaan haistoin oudon hajun. Se haisi tutulta. Liiankin tutulta. Samassa muistin. Ukonhattua! Olin joskus löytänyt sitä metsästä. Sitä oli tosin harvoissa paikoissa. Mutta miksiköhän se haju tuli talon sisältä? Ehkä Max kasvattaa ukonhattua.
Jatkoin matkaani sisälle ja pian saavuin ovelle. Se oli puinen ja vanha. Todella vanha. Avasin oven ja onnekseni se ei narissut. Joku olikin kuin olikin rasvannut sitä. Outoa.
Talossa oli hämärää ja siellä oli paljon huoneita. Yksi huoneen ovi näytto erilaiselta. Se näytti uudenmalta ja vahvenmalta. Siinä ei ollut minkään laita lukkoa, ainakaan ulkopuolella.
Avasin oven ja vastassa oli täydellinen pimeys. Laitoin oven kiinni ja kuuntelin hetken. Kuulin sydämeni nopean tykytyksen ja kaksi eri aikaan kuuluvaan hengitystä. Toinen oli minun ja toinen oli katsonaisenpaa, se ei ollut minun. Kokeilin ovea vieressäni. Se ei avautunut enää. Perhana! Ovi oli lukossa ja olin joutunut omaa tyhmyyttäni pimeään huoneeseen jonkun kanssa. Tunnustelin seinää oven vieressäni ja helpotuksekseni löysin valokytkimen. Mutta uskaltaisinko laittaa valot päälle? No eletään riskillä, ajattelin ja napsauton valot päälle.
Totuttelun nopeaan valoisuuten ja katsoin eteeni. Sydämeni jätti lyönnin välistä tunnistaessani edessä istuvan henkilön.
"Alex?" kuiskasin. Istujan silmät avautuivat ja hän katsoi minua järkyttyneenä.
"Aurora? Mitä sinä täällä? Mene äkkiä pois! Ne tulevat ja löytävät sinut!" Alex näytti hätääntyneeeltä. Mitä ihmettä vastahan minä löysin hänet ja nyt jo hän haluaa minut pois. Pääni oli aivan pyörällä enkä saanut melkein sanaa suustani.
"Mitkä ne?"
Olin ollut liian keskittynyt Alexiin etten ollut kuullut oven avausta. Mutta nyt oli liian myöhäistä sillä tunsin jonkun hengittän niskaani. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin ja jouduin pakokauhun valtaan.
"Mitäs täältä löytyikään."