St.John, Kanada - DISCONTINUED

Part 1 - Ensimmäinen aamu

London:

Hapuilen kädelläni puhelimeni suuntaan sammuttaakseni herätyskellon. Lukukauden ensimmäinen päivä. Nousen istumaan ja haukottelen venyttäessäni käteni ylös pääni päälle. Puen patjani vieressä olevan tumman t-paidan päälleni ja laskeudun alas parvelta laittaakseni kahvin tippumaan. Päätän odotellessani tarkistaa sosiaalisen median; 21 snappia, lukematon määrä Instagram-tykkäyksiä sekä muutama Facebook-viesti. Instagram-tilini on saanut 3000 seuraajaa lisää sen jälkeen kun joku turhantärkeä taidearvostelija päätti jakaa yhden kuvistani. Valokuvaus ei ole minulle mikään sydämenasia, mutta tykkään silti ottaa päivittäin kuvia melkein tylsän arkisista asioista, enkä  uskonut että ihmiset oikeasti innostuisivat niistä näin paljon. Haittapuoli tässä yhtäkkisessä Instagram-suosiossa on se, että ihmiset ovat alkaneet pyytämään vähintäänkin kerran päivässä minua postaamaan selfien. En kuitenkaan halua tehdä sitä. Kaadan kahvini pienehköön valkoiseen kuppiin, lisään vähän kermaa sekä ripauksen kanelia. Otan kuvan kahvin pinnalla pyörivistä kanelihippusista, mutta päätän laittaa sen Instagramiin vasta myöhemmin. Lasken puhelimeni pöydälle, mutta se soi lähes välittömästi.

"Huomenta", vastaan laiskasti ja hörppään kahvistani.

"Huomenta, London! Miksi susta ei oo kuulunut koko viikkona mitään?" Anthony kysyy puhelun toisessa päässä. Hän on ollut paras ystäväni kolmannelta luokalta asti. Hän on minulle uskomattoman rakas ja useimmiten turhankin ärsyttävä, aivan kuin veli jota en koskaan halunnut.

"Olen vain valmistellut kaikkea uutta lukukautta varten. Kirjoja ja sellaista", vastaan ja voin lähes kuulla kuinka Anthony pyöräyttää silmiään.

"Just joo. En varmaan jaksa tulla koululle tänään, koska mulla olisi vain yksi luento, mutta nähdäänkö illalla? Tarjoan oluet."

"Muuten kyllä joo, mutta täytyy etsiä töitä. Sain potkut kahvilasta."

"Hä? Kuinka se tapahtui?"

"Ei ollut varaa pitää niin montaa työntekijää, ei mitään sen dramaattisempaa.", hymähdän ja katson rumasti kahvikuppiani joka tyhjeni aivan liian nopeasti.

"Okei. No mutta jos näät Shawnaa, voit kysyä siltä työpaikasta. Se on menossa tänään johonkin haastatteluun ja varmasti pienen suostuttelun jälkeen antaisi sen mahdollisuuden sulle. Sitä paitsi se on sulle yhden velkaa."

"Selvä homma, palaillaan", sanon ja suljen puhelun. Vielä olisi aikaa toiselle kahvikupille ennen kuin on pakko lähteä. Onkohan jo tarpeeksi lämmintä pyöräilylle?

Ayden:

Seison sumussa ja annan käsieni nousta eteeni. Niitä ei näy enää. Kauempaa kuuluu sumutorven ääni, joka on täysin ajallaan - tällaisina hiljaisina aamuina kuulen tänne asti, kun rahtialus kutsuu torvellaan Quaco Headin majakanvartijan aamukahville. Ellei sumua ole, hän oletettavasti osaa juosta kierreportaat alas ilman äänimerkkiäkin.

Olen juurtanut jalkani kivelle, jonka olen nimennyt Sillaksi. Ellei vesi ole korkealla, tästä pääsee hyppäämään vielä seuraavalle kivelle, jonka nimi on Laituri, josta voi vielä uida eteenpäin ja päätyä Saarelle, joka on litteä ja pitkä, usein veden peitossa oleva levän peittämä kivi, jossa kuumina kesäpäivinä voi juoda kahvia. Nyt sitäkään ei tietenkään näy. 

Jostain rannan tuntumasta kuuluu molskahdus, joka saa minut pudistamaan päätäni saadakseni aivoihini levittyneen sumun hälvenemään. Sitten vihellän kevyesti ja lähden astelemaan takaisin rantaan pieniä, nimettömiä kiviä pitkin.

Vanhempi koirani Mr Muffintop, sekarotuinen rescuetyttö, juoksee innokkaana luokseni ja taputan sitä kevyesti. Sen turkki on täysin kuiva, joten veteen putosi nuorempi - kaksitoistaviikkoinen groenendal belgialainen, jonka nimi on Flynn. Nämä molemmat nimet ovat lasteni keksintöjä ja vaikka varsinkin rescuen nimi aiheuttaa hämmennystä sekä sukupuolittuneisuuden että muffinipitoisuuden vuoksi, olen tyytyväinen. Jos tytöt olisivat saaneet pitää päänsä ihan kokonaan, nämä olisivat muistaakseni Mr FancyPants FrozenElsa ja Truffelface Fancyface. Siksi otin nämä jälkimmäiset ehdotukset ilolla vastaan.

Flynn ilmestyy takaisin viereeni hyppimään pudistellen vettä turkistaan ja sekin näyttää lähinnä hämärältä pallolta tässä säässä. Toivon, että sumu ehtisi hälvetä edes vähän ensimmäisen kahvikupilliseni aikana, koska sen jälkeen minun täytyy lähteä ajamaan. Tätä pohtiessani huomaan rintakehässäni tunteen, joka ei oikein voi olla muuta kuin jännitystä. Siitä on pitkä, kun olen viimeksi ajautunut tilanteeseen, jonka on näin uusi.

Vaimoni on aina ollut kannustava suhteeni, mutta lasten kasvaessa ja yksittäisten töiden viedessä jatkuvasti enemmän aikaa hänen aikataulustaan oma työllistymiseni tuli ajankohtaiseksi. Olen tähän asti tehnyt itsenäistä tutkimustyötä opiskeluaikaisen tiedekuntani kanssa, johon kuuluu useita parhaista ystävistäni ja niin anteliasta kuin se onkin kaikilla muilla tavoilla, rahaa siitä ei saa. Olemme kirjoittaneet yhdessä väitöskirjoja, jotka eivät vielä ole saaneet tuulta alleen ja näin ollen varat alkavat loppua sieltäkin suunnilta. Niinpä pääsin tuttavani kautta haastatteluun New Brunswickin yliopistoon luennoitsijaksi, mikä johti siihen, että käytännössä housunlahkeessani roikuttiin jo siinä vaiheessa, kun yritin poistua haastattelutilanteesta. Ja tässä siis on uusi tilanne nyt; en ole ollut tekemisissä ikäisteni kanssa pitkiin aikoihin, elleivät he ole olleet minulle jo valmiiksi tuttuja. En tiedä, miten 28-vuotiaana tulen saamaan auktoriteettiasemaa vain pari vuotta minua nuorempiin oppilaisiin tai miten saan laadittua opetussuunnitelmastani riittävän mielenkiintoisen muillekin kuin itselleni. Pelkään, että käytöspsykologia ja historia, joita molempia opetan, ovat aiheina sellaisia jotka valitaan vain siksi, että saataisiin kurssit täyteen.

Huomaan vasta keittiössä seistessäni, etten kuivannut Flynniä ja nyt se kieriskelee valkeaa mattoa vasten olohuoneen takan edessä. Naurahdan, koska on melko myöhäistä tehdä muutakaan ja kaadan pressopannusta kahvia kuppiini. Sitten jään nojailemaan tiskiin ja mietin, kuinka pitkään kannattaisi vielä pitkittää tätä ja olisiko minusta nyt jo enemmän hyötyä koulussa kuin täällä. Lapset nukkuvat vielä enkä ole varma, onko vaimoni mennyt nukkumaan ollenkan tänä yönä.

Tynemouth Creekistä, jonne olemme talomme rakentaneet, ajaa yliopistolle vain 40 minuuttia, mutta luulisin tarvitsevani jonkinlaisia eväitä päivän ajalle. Lasken kupin tyhjänä tiskipöydälle ja huokaan. Kaipa voisin sitten lähteä.