laulajapoika

break

Tässä tämä nyt olisi, jonkinnäköinen jatkon tynkä 😉

Viikon kuluttua

Tungin lokeroani epätoivoisesti kiireessä kiinni. Se ei meinannut totella minua. Painoin sitä niin kovaa kuin vain jaksoin ja puhf. Se oli kiinni. Hymyilin vienosti ja heitin reppuni olalleni.

- Älä jyrää mua, kuului yht'äkkiä piipitys takaani.

Käännyin ympäri ja repesin nauramaan.

- Sä melkein tapoit mut tolla sun repulla, oikeesti, Harry henkäisi ja tuijotti reppuani.

- Pyh, sanoin ja nauroin lisää.

- Älä sitten usko, hän tuhahti.

- Miten tämä olis voinu tappaa sut ? sanoin ja nostin reppuani ilmaan.

- Sä heitit sen sun olalle ja oli kyllä aika lähellä, ettei se tulla suoraan mua päin. Siinä olis menny mun kaunis naama, hän irvisteli.

- Kaunis ja kaunis, sanoin virnuillen ja nauroimme yhdessä.

- Mites sulla ja Nialilla ? Hyvin menee ? Harry kysyi kuin mikäkin terapeutti.

- Hyvin, hyvin, hyvin, toistelin.

- Hyvä juttu, hän sanoi.

- Entäs sinulla ja.... ? kysyin jättäen lauseen kesken.

- Äh. Ei siinä oo tapahtunu mitään. Mä unohdin sen, haluun olla vaan kaveri, Harry sanoi nopeaan tahtiin.

- Selvä. Mutta mä en usko tota, sanoin hiukan painostaen.

Tunsin, kuinka joku kopautti kevyesti olkapäätäni ja yritti kääntää minua ympäri.

- Niall, huokaisin, sillä tunnen tuon kosketuksen.

- Moi. Moi Harry ! hän huudahti iloisesti ja moikkasi kädellään Harryn suuntaan.

Niall hymyili ja katseli minua selvästi miettien jotakin.

- Lähtikö ne tänään ? hän kuiskasi.

Nyökkäsin ja tarrasin hänen kädestään kiinni.

- Sitten mä tuun teille illalla, hän jatkoi ja suuteli minua.

- Hankkikaa huone, joku töksäytti jostakin.

Ilmeisesti tulija tarrasi Nialista jollain tavalla kiinni, jolloin tämä säikähti. Ja kyllä, Niall raapaisi kättäni hyvin kipeästi. Enkä tiedä ollenkaan miten se pääsi tapahtumaan. Aika huvittavaa.

- Apua, Niall henkäsi ja katseli minua kauhuissaan.

Kädessäni komeili pitkä ja punainen raavintajälki.

- Älä nyt huoli, nauroin.

- Minun vikani, Louis sanoi Nialin takaa.

- Pikku naarmu, jatkoin ja vedin paitani hihat suoriksi jäljen päälle.

Niall ei tiennyt nauraisiko vai itkisikö. Sen olen huomannut, että hän on todella herkkä. Se on juuri söpöä.

- Mä menen nyt, nähdään sitten, intoilin Nialille.

Tällä kertaa vilkaisin taakseni ja vasta sitten heitin repun olalleni.
Lähdin kävelemään kohti synkkää ja kylmää ulkomaailmaa. Vettä satoi jokaisesta suunnasta hurjalla vauhdilla. Puut taipuivat tuulen voimasta. Mutta minä, kunnon vanha eräjormailija, menin ulos.
Halusin kotiin, vaikka koulun edestä lähtisi bussi reilun vartin päästä. Mutta jos menen bussilla, niin joudun odottamaan ja vieläpä maksamaan siitä. Sitäpaitsi, vaatteitahan nämä vain ovat. Astelin pitkin ja reippain askelin mutaista polkua pitkin. Pujottelin pitkin ojanpenkkaa ja tarrasin aina puista kiinni pysyäkseni pystyssä.
Nimittäin, jos menisin tuolle kapealle ja mutkikkaalle autotielle, saisin aika monta kertaa vedet niskaani. Ja tämähän on ihan mukavaa.
Lyhyeltä tuntuneen matkan jälkeen saavuin viimein kotiin. Tuikkasin avaimen oveen, kuului tuttu nirskahdus ja ovi aukeni.
Lämmin hönkäys raitista sisäilmaa lösähti vasten kasvojani ja päästin suustani huokauksen.