Trust / Luottamus

028 Lopullinen valinta

28.luku: Lopullinen valinta

Muistot himosta, kipu pelosta,
rakkaus on kuolema,
kuolema olet sinä.

Auringon säteiden läpäisemänä,
sydämesi, ruumiisi, sielusi,
sitovat, polttavat lupauksen verelläsi.

Hänen luottamuksestaan, sinun toiveestasi,
kummankin rakkaudesta,
sidottuna yhteen varjojen poistuessa.

Harmaa maailma sai hiljalleen värejä. Herätessään Zen sulki ja avasi silmiään useaan kertaan, ja huomasi huoneen olevan tyhjä ja hiljainen. Ulkoa kuului ihmisten ja töiden ääniä. Aurinko paistoi jälleen eikä Zen ollut varma oliko hän ollut unessa muutaman tunnin vai vuorokauden. Hän nousi varovasti ylös eikä kipu ollut yhtä paha kuin edellisellä kerralla. Edelleen selkään sattui, ja käsien ja jalkojen lihakset tuntuivat jäykiltä.

Hän siirteli jäseniään ja puri hammasta. Olo oli avuton, kun hän huomasi, ettei kyennyt seisomaan, sillä jalat eivät kantaneet kunnolla. Hän tyytyi tarkastelemaan jälleen huonetta jossa oli, mutta siinä ei ollut tapahtunut muutoksia. Zen kurkotti laukkunsa luo ja nosti sen lähemmäs tutkiakseen sen sisällön. Mitään ei ollut kadonnut. Yllään hänellä oli samat likaiset vaatteet, joissa hän oli matkannut, mutta Zen ei jaksanut välittää. Hänen kasvonsa ja hiuksensa olivat luultavasti aika ilkeän näköiset, mutta sekään ei kauheasti jaksanut häntä kiinnostaa.

Mariella asteli huoneeseen ja hymyili yllättyneenä nähdessään Zenin jalkeilla.
"Huomenta. Onko jo parempi olo?"
Hymy tuntui väärältä, oli vaikea katsoa toista suoraan kasvoihin. Zen ei puhunut, mutta oli siirtämässä laukkunsa takaisin alas, kun kipu iski käteen ja tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Mariella tuli hieman huolestuneen näköisenä hänen luokseen.
"Oletko päättänyt tahdotko lääkettä?"

Nyt Zen kohotti katseensa ylemmäs. Hän oli pohtinut mitä tekisi, mutta unissa muistot ja pelot sekoittuivat toisiinsa ja vaikeuttivat päätöstä. Hän oli miettinyt, oliko hänellä maailma ylipäänsä enää mitään, mitä hän saattoi haluta. Hän muisti Mariellan sanat, muisti tämän tarjonneen hänelle lääkettä aiemminkin. Zen tiesi, ettei fyysinen kipu ollut pahinta. Sen hän voisi kestää, mutta hänen sisällään oleva kipu ei laantunut, vaikka hän teki kaikkensa.

Mutta jotakin Mariella oli osannut tarjota, kenties huomaamattaan, ei fyysisiin kipuihin, vaan tähän henkiseen kärsimykseen. "Minulla on täällä kaikenlaista..." Zen pudisti varovasti päätään ilmaisten ensimmäisen kerran, että edes kuunteli Mariellaa tai ymmärsi tämän puhetta.

"Tai haluatko jotakin muuta?" Mariella kysyi lempeästi. Ja ensimmäisen kerran nainen kuuli Zenin puhuvan.
"Vain unohtaa", Zen vastasi käheästi.

Noin viikko sitten, Metsänkansan kylä