005 Uhraus

622 110 5
                                    

5.Luku: Uhraus

Olivia ei enää epäröinyt askelissaan kulkiessaan kohti Bladen huonetta. Hän oli hieman peloissaan ja huolissaan, mutta hän oli päätöksensä tehnyt. Sade oli kastellut hänen hiuksensa ja vaatteensa, ja se tuntui epämukavalta, sai hänet kaipaamaan sisälle lämpimään. Olivia pohti, saisiko hän toiset vaatteet Dinalta. Hän muisti Dinan tutkivan katseen ja tämän vahingoniloisen hymyn, kun tämä katseli Oliviaa. Ei. Hän ei kysyisi.

Tyttö hidasti vauhtiaan ja pysähtyi Bladen huoneen ovelle. Hän vilkaisi Zenin huonetta kohti, mutta Zen oli mennyt jo sisään. Olivia kääntyi takaisin kohti ovea ja koputti.


***


Tasainen ropina hakkasi kattoa. Blade istui alas huoneessaan olevalle tuolille ja nojasi päänsä taaksepäin. Hän oli viimein saanut häädettyä Zenin, joka oli tullut katsomaan häntä. Zen tiesi kyllä, miksi hän oli poistunut pöydästä ja miksi hän oli niin väsynyt. Zen tiesi ja tuli tarkastamaan, että hän oli huoneeseen. Blade melkein nauroi. Tuli tarkistamaan, ettei hän ollut metsästämässä.

Koputus ovella oli lyhyt ja rytmikäs. Kuka helvetti häiritsisi häntä vielä? Blade aikoi ensin jättää oven avaamatta. Häntä väsytti ja nyt hän menisi nukkumaan. Vihdoinkin.
Koputus kuitenkin toistui hieman kovempana, eikä ovella oleva häiritsijä tuntunut antavan periksi. Blade nousi ylös ja käveli hitaasti ovelle. Häiritsijä saisi kuulla kunniansa ja tuntea miten vihainen hän osaisi olla. Kun Blade tarttui ovenkahvaan, hän tiesi kuka ovella oli. Olivia.

Hän ei voinut enää perääntyä, vaikka olisikin halunnut. Bladen ylpeys ei sallinut hänen paeta tilannetta, jossa hän olisi vain osoittanut omaa mielenheikkouttaan paetessaan yhden ihmistytön kohtaamista.

Olivia seisoi oven takana sadevedestä märkänä, kun Blade avasi oven sen karmiin nojaten. Hän katseli kaatosateessa uitettua tyttöä ja tämän hiuksia pitkin valuvia sadepisaroita. Tyttö oli varmaan juossut sateessa pidempään.
"Mikä suo minulle tämän kunnian, Teidän korkeutenne?"
"Päästäisitkö minut sisään, täällä sataa", Olivia tokaisi huomioimatta Bladen ivallista äänensävyä ja tunkeutui oviaukosta melkein tönäisten Bladen sivuun. Blade väisti ja sulki oven perässään.

Olivia oli kävellyt keskelle huonetta hieman hytisten ja kietoen kätensä ympärilleen. Hän katseli huonetta ja huomasi sen melkein samanlaiseksi kuin omansa. Se ei ollut yhtään sen suurempi, mutta verhot oli vedetty ikkunan eteen ja se teki huoneesta vielä pimeämmän, vaikka ulkonakin oli pilvistä ja hämärää sateen vuoksi.

"Minä olen tylsistynyt, väsynyt, vihainen ja kyllästynyt ovellani ravaaviin ihmisiin. Viitsisikö Teidän korkeutenne kertoa asiansa nopeasti?" Blade sanoi ja toivoi Olivian tosiaan kertovan asiansa pian. Hän ei kestäisi. Ei enää kovin pitkään.
"Miksi sinä aina pilkkaat minua?" Olivia kysyi ärsyyntyneenä.
"En pilkkaa, Teidän korkeutenne."
Olivian silmät siristyivät.
"Onko sinusta hauskaa ivata minua vai teetkö sitä vain kun olet ärsyyntynyt ja vihainen?"

Blade naurahti. "Sekä että."
Olivia tuhahti ja käänsi katseensa pois. "Sinä poistuit syömättä mitään."
Hän ei käyttänyt enempää sanoja, ja silti Blade tiesi, mitä hän tarkoitti. Olivia epäröi vielä. Hän ei tiennyt miten esittäisi asiansa ja syynsä, miksi oli tullut tapaamaan miestä.

"Minulla ei ollut nälkä", Blade totesi rauhallisesti. Olivian olisi parempi poistua kyselemästä asioita. Se, millainen hän oli tai mitä hän tunsi, ei kuulunut pikku prinsessalle ollenkaan.
"Minä tiedän, että sinun on... jano", Olivia sanoi ja käänsi äkkiä katseensa suoraan Bladen silmiin. "Minä tiedän, että sinä olet siksi väsynyt. Etkä sinä pääse siitä tunteesta eroon."

Trust / LuottamusWhere stories live. Discover now