Ævintýr | maagin morsian

Seremonia (osa 1)

Meitä lähestyvä maagi on tuonut saliin pelkän hiljaisuuden. Pitkät mustat hiukset tuovat mieleeni suden turkin, suortuviin on kiinnitetty sulkia. Tiedän vain sen, että toisinaan häntä kutsutaan korppikuninkaaksi.

En pysty lukemaan miehen kasvojen sulkeutunutta ilmettä. Silmät ovat harmaat kuin talvi. Kuulen vieressäni seisovan tytön vetävän terävästi henkeä maagin kulkiessa äänettömin askelin ohi.

Jostakin syystä minua huimaa. Hänen taikuutensa tuoksu on metsän hämärän ja virtaavan veden tuoksu.

"Jos hän valitsee teidät, paluuta ei ole."

Naispuolisen valmistelijan kaksi päivää sitten lausumat aloitussanat olivat kuulostaneet varoitukselta, vaikka todellisuudessa niiden oli tarkoitus olla jotakin aivan muuta: lupaus paremmasta. Tiesin joidenkin tyttöjen uskovan siihen tosissaan, ja ehkä heidän tapauksessaan asia olikin niin. Minä en kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, mitä sanoisin Malvalle jälkeenpäin.

Käteni olivat ulkotöiden kovettamat, ihoni päivettynyt tavalla joka ei ollut sopiva nuorelle neidolle. Minut hyväksyttiin säälin lisäksi sen vuoksi, että jokaisesta lähikylästä mukana oli oltava ainakin yksi ehdokas.

"Kaltaisellesi maalaistytölle ei ole olemassa suurempaa kunniaa", ne sanoivat leveästi hymyillen.
"Kuka tietää, ehkä hän valitsee juuri sinut!"

Häpeäkseni huojennuin tajutessani, etteivät ne selvästikään uskoneet siihen.

Älä valitse minua.

Maagi pysähtyy hetken verran jokaisen valkopukuisen luona, arvioi meitä vaiti. En ole varma, mitä hän etsii, sillä välillä näyttää siltä kuin hän katsoisi tyttöjen sijasta näiden läpi. Talvenharmaiden silmien tuijotus, hajamielinenkin, saa vaaleat neidonkaulat punoittamaan. Suurin osa noudattaa saamiaan ohjeita ja pitää katseensa maassa.

Minä en kuitenkaan pysty painamaan päätäni alas. Miehen lähestyessä sydämenlyöntini muuttuvat aina vain äänekkäimmiksi. Yritän olla ajattelematta hänestä huokuvaa yliluonnollisuutta, hengitykseni rytmissä näkymättömissä kulkevaa kirkasta vettä. Silti tunnen sen ja mäntyjen luoman pimeän ylimääräisenä painona luissani.

Älä valitse minua.

Se on muutakin kuin poskille hyökyvä puna. On kuin jokin minussa taipuisi häntä kohti hiljaa.

Ollessani pieni isä kertoi minulle maageista:

"He ovat oikukkaita, mutta he eivät koskaan riko lupauksiaan. Heidän taikuudessaan on jotakin, joka houkuttaa."

Silloin en ymmärtänyt, miksi hän puhui sellaisia. Me olimme pelkkä vaatimaton talonpoikaisperhe, joka tunsi noituuden sijasta kasvien ja vuodenaikojen kielen.

Nyt kuitenkin ajattelen, että ehkä isä näki tämän kaiken ennalta:

korppikuninkaan viitan kahahduksen hänen pysähtyessään kohdalleni, hämärään verhoutuneen katseen ja minun nyrkkiin puristuneet sormeni. Hiljaisuuden, jollaista en ole kuullut koskaan ennen. Se tuntuu avaavan jotakin sisältäni.

Maagin katsoessa minuun en käännä katsettani pois. Hymyni on jo aikaa sitten hiipunut.

Hän ei sano mitään, hänen ei tarvitse: minä tiedän kyllä. Tunnen, kuinka entinen elämäni valuu kuin hiekka sormieni välistä.

Valmistelijoiden vastalauseista huolimatta minä riuhtaisen kukkakruunun päästäni, en anna niiden enää koskea minuun tai kampaukseen, joka on alkanut keriytyä auki. Vieressäni seisova tyttö huokaa hiljaa, mutten tiedä johtuuko se pettymyksestä vai huojennuksesta.

Tilaisuuteen osallistunut parempi väki yrittää kiirehtiä luokseni onnentoivotuksineen. Kuulen äänet kuitenkin kuin jostain kaukaa, veden alta. Kukaan kotikylästäni ei hymyile. Tuijotan tiukasti eteeni, etten vahingossakaan tulisi nähneeksi äidin tai Malvan ilmettä.

Hän katosi jonnekin heti päätökseen tehtyään, mutta on nyt jälleen luonani.

"Tule."

Hänen äänensä ei ole veden vaimentama kuten muiden. Jostakin syystä ajattelen sen kuullessani kylmän yötaivaan kirkkautta.

**

"Voinko luottaa siihen, että pidät oman osasi sopimuksesta?"

Maagi kääntyy katsomaan minua ilme tutkimattomana. Kun hän pyytää minua toistamaan sanani, ääneni horjuu vain hieman.

"Sopimus. Siskoni pääsee kouluun. Äitini ja hän saavat pitää tilan itsellään, elää siellä kaikessa rauhassa ja niin pitkään kuin vain haluavat. Lupaatko, että se kaikki tapahtuu?"

"Tietenkin."

Maagit eivät koskaan riko lupauksiaan. Odotan huojennusta, mitä tahansa tunnetta, joka tekisi tästä kaiken arvoista. Rintakehäni takana ei ole kuitenkaan mitään kipeää tyhjyyttä kummempaa. Kuulen kysyväni vaimeasti:

"Voinko hyvästellä heidät?"

"Tekisikö se lähdöstä helpompaa vai vaikeampaa?"

Olen pitkään hiljaa maagin odottaessa kärsivällisesti vastaustani.

"Vaikeampaa."

"Siinä tapauksessa saat itse valita."

**

Hänen vaunujensa edessä ei ole hevosia tai ohjastajaa. Silti pyörät lähtevät sulavasti liikkeelle istuutuessamme vastapäätä toisiamme. Vaunujen sisäpuoli on verhottu tummalla kankaalla, joka tuntuu syövän ympäriltään himmeimmänkin valon.

Olen kiitollinen hämärästä, vaikka se tekee häntä ympäröivän taikuuden tuoksusta entistä läpitunkevamman. Haluan kuvitella varjojen peittävän käsieni vapinan nojautuessani uupuneesti vasten ikkunaa. Ulkona ohitseni kulkevat minulle tuntemattomat maisemat, vaalearunkoiset puut jollaisia en ole nähnyt ennen.

Yritän etsiä katseellani maamerkkejä - mitä tahansa, jonka muistaisin vielä jälkeenpäin. Sillä vaikka tiedän sen olevan pelkkää turhaa toivoa, en voi olla ajattelematta:

ehkä minun jonakin päivänä on löydettävä tieni takaisin kotiin.

Poskeni ovat kosteat Malvan kyynelistä.