Vesipisarat välillämme

11. Sovinto

Ella

Olohuoneessa on vaan Ilari, Otto ja Aatu. Muut on keittiössä syömässä jätskiä ja muuta herkkua.

Kävelen olohuoneen läpi keittiöön. Aleksi tulee vastaan ja moikkaa. Mä moikkaan takasin ja jatkan matkaani. Otan pöydältä kulhon ja siihen suklaajäätelöä ja karkkeja. Istahdan sit Milan viereen pöytään.

Huono valinta. Ei siis Milan takia tietenkää vaan koska Emil istuu toisella puolella pöytää ja katsoo mua tosi oudosti. Mä vilkasen varovasti takasin. Haluaisin niin sanoa et oon pahoillani kaikest mitä oon sanonu. Haluaisin niin olla kivempi sille. Mä en tajua mikä mus on vialla. Miksen vaa voi tehä niin.

Miks se on niin vaikeaa sanoa ääneen jotai mitä tuntee ja mikä on totta.

Nousen pöydästä koska mulla tulee tosi outo olo. Sellanen et en haluais nähä ketään tai tehä mitään. Sellanen et jos mä en nyt nousis tästä pöydästä mä en pääsis siit koskaa pois. Sellane et mä haluaisin vaa kadota. Mä haluaisin et Emil unohtais kaiken ilkeen mitä oon sanonu sille. Mutku se vaan ei toimi niin. Musta tuntuu että mua alkaa ahdistaa taas. Mun kädet tuntuu heikoilta ku laitan mun astioita tiskikoneeseen.

Muutkin nousee ja alkaa mennä etsimään nukkumapaikkojaan koska on aika myöhä.

”Ooksä iha kunnossa? Oot iha kalpee.” Milja kysyy multa ku se seisoo keittiön saarekkeen vieressä. ”Juu vähä outo olo vaa. Ehkä se lähtee ku käyn pihalla haukkaamas happee.” Hän nyökkää mut on huolestuneen olonen.

Kävelen eteiseen ja laitan kenkäni jalkaan. En jaksa ottaa takkia ollenkaan. En halunnut myöskään mennä olohuoneen ovesta takaterassille koska kaikki näkisi mut olohuoneesta ja se olis ahdistavaa. Etuterassille näkee sisältä vaan eteisessä olevasta pienestä ikkunasta. Avaan oven ja astun viileään syysilmaan. Istun seinän vieressä olevalle sohvalle ja nostan jalat syliini. Hengitän syvään katsellen tielle. Mun olo alkaa helpottaa vähän. Kuulen kohta oven aukeavan ja jonkun astuvan ulos.

Aleksi. Hän istuu viereeni sohvalle. ”Ooksä kunnos? Milja sano et tulit käymää pihal ku olit kuulemma iha kalpee.” ”Ootko sä?” ”Mitä, ei ku mä kysyin sulta ni vastaa mulle.” Hän katsoo mua silmiin.

”Mä oon iha kauhee ihminen.” Mä kuiskaan hiljaa. En ehdi jatkaa ku Aleksi avaa suunsa. ”Emil sano mitä teijä välil kävi siel metäs. Ettekö te oikeesti onnistu juttelee normaalisti ilman haukkumista tai huutamista?” Hän kysyy varovasti hiljaa. Mä tunnen taas mun silmien kostuvan ja koitan räpytellä kyyneleet pois. ”Mä oon oikeesti vitun pahoillani mitä mä sanoin sille. En tarkottanu sanaakaa enkä tajua mikä muhun meni.” Aleksi vaan kattoo mua myötätuntoisesti ja sanoo sit: ”Sun kannattaa sanoo se sille suoraa koska mä en oo pyytämäs sun puolesta anteeks. Sun pitää osata tehä se. Mä uskon et sä osaat. Teijän pitää vaa jutella ja ilma haukkumasanoja.” Hän hymyilee rohkaisevasti noustessaan ylös.

”Pyydänks Emiliä tulee tänne vai teeks sen myöhemmi?” Mä nielaisen. Se on tehtävä nyt. En mä voi odotella ikuisuuksia enkä halua sitä kiusallisuutta meijän välille. ”Pyydä vaa.” Sanon hiljaa. Allu nyökkää ja astuu sisälle jättäen mut kylmälle terassille.

Ilma näyttää siltä että alkaa satamaan tosi pian. Oikein arvasinkin. Pieniä pisaroita ropisee kattoon saaden aikaan ihanan äänen. Käännän mun katseeni käsiini. Entä jos hän vihaa mua silti. Entä jos sitä ei edes kiinnosta mitä mä koitan sanoa. Tai entä jos mä en saakkaan sanaa suustani. Entä jos mua alkaa ahdistaa liikaa ja saan jonku kohtauksen. Miks mun pitää olla näin paska puhumaan. Tai pyytämään anteeks, kai sen pitäis olla helppoo.

Emil

Mä seison keittiössä ja etsin parhaita karkkeja kulhosta. Pojat on lähteny kohti nukkumapaikkojaan paitsi mä, koska lupasin siivota vähä ennen ku meen muiden perää. Tytöistä mä en tiedä. Aleksi on jossai kans. Allusta puheen ollen hän saapuuki just keittiöön.