Vesipisarat välillämme

2. Ei niin ihanaa

Ella

Kesäloman viimenen viikko kului nopeasti ja nyt on jo mun ensimmäinen päiväni lukiossa. Onneksi Jenni, Siina ja Mila ovat samalla luokalla mun kanssa. Meijän luokalla on myös joitakin meijän vanhasta yläkoulusta. Mä astun Milan perässä sisään luokkaan ja me mennään istuu Siinan ja Jennin lähelle luokan takaosaan.

Opettaja tulee ja alottaa tunnin. Hän kertoo kauheesti kaikkee sääntöjä ja antaa meille lukujärjestykset ja hössöttää kaikkee mahollista.

Ruokavälkällä ku me istutaan pöydäs ja jutellaa jotku meijän luokan tytöistä tulee kans meijän kans. Mun muistaakseni heijän nimet oli Lina, Kati ja Miina. Ne vaikuttaa ihan kivoilta ja on tosi nättejä kaikki. Syömisen jälkee me mennää seuraavan tunnin luokan etee istuskelee sohville. Me jutellaa ens perjantaina olevist bileistä jonne me ollaan menos. Niist toisista tytöistä mä en tiiä mut he vaikutti siltä että ne ei käy bileissä. Just ja just ehkä kiroileeki. Mulla on tosi ristiriitaset tunteet niistä.

Mila kertoo meille sen uudest säädöst, jostai Kristianista joka on amiksessa. Milan pitkät tummanruskeet hiukset heiluu ku hän selittää nii elävästi. Mun hiukset ei oo yhtä nätit ku hänel. Mulla on paljon lyhemmät ja sellaset likasenblondin väriset. Mila sanoo et se Kristian on kans tulossa niihi bileisii. Me naureskellaa että kuinkaha mones ”elämäni rakkaus” tääki sit on.

Illalla mä istun sohvalla ja selaan mun puhelinta. Mä nään äitiltä tulleita viestejä joissa hän kysyy miten meillä menee ja että tarvitaanko me mitään. Mä vastaan vaa et kaikki on iha hyvin täällä.

Nyt just äiti on toisella puolella maapalloo jossain työhommassa. Mä en oikeestaa oo edes varma mitä hän tekee työkseen mutta ainakin jotai mistä saa kivasti rahaa. Sit mä tajuun että en oo nähny häntä pitkään aikaan, ehkä kuukauteen.

Ollaan me juteltu puhelimes ja viesteil mut ei se oo sama. Mä laitan hänelle viestii et millon hän tulee kotii. Ja että mulla on ihan helvetin kova ikävä. Mä tunnen ku kyynel vierähtää mun poskelle mut mä en välitä siit. Niiskaisen ja kyyneleiden määrä vaan lisääntyy.

En kai kuullut oven käyvän ku mä nään Aleksin ja Emilin seisovan ovenraossa. Aleksi tulee mun luo. ”Mikä on? Onks jotai tapahtunu?” Hän kuulostaa niin huolestuneelta että itken vaan kovempaa. Nousen sohvalta ja lähden kohti mun huonetta mut Allu pysäyttää mut. ”Sä tiiät et voit puhuu mulle, kerro mikä on.” ”Kyl sä tiiät jos hän on sulle oikeesti tärkee, muistele.” Hän näyttää tajuavan heti.

Meillä on tapana muistella ja jutella kerroist ku äiti on käyny kotona. Niitä on aika vähän. Ku me oltii pienempii ni hän teki töitä enemmän kotoo käsin. Sillonki se oli kauheen kiireinen. Nyt se ajattelee et mä pärjätään kauemmin kotona keskenää. Lyhyen hiljasuuden jälkee hän sanoo sit: ”Muista silti et voijaan jutella siitä jos haluut.” Nyökkään ja lähden kohti portaita. Emil päästää mut ohitseen käytävälle. Hänenkin katseestaan näkyy huoli ja ehkä hämmennys.

Istahdan mun sängylle ja laitan puhelimeni yöpöydälle. Istun hiljaa paikoillani jalat mun sylissäni kunnes mä vaihdan yövaatteeni ja meen peiton alle makaamaan. Hetken kuluttua mä kuulen koputuksen ja nousen istumaan. ”Tuu vaa sisää” Aleksi avaa oven hitaasti ja astuu sisää. ”Mä jätin Emilin mun huoneesee, se kyl pärjää ja se ei oo osalline tähän.” Nyökkään ja hän istuu viereeni sängylle.

Mä tunnen mun kyynelien taas tekevän tuloaan. Aleksi huomaa sen ja halaa mua. Mä kierrän mun käteni hänen ympärille. Hän tuntuu turvalliselta ja pitkästä aikaa musta tuntuu siltä et mä oon turvassa jonku ihmisen seurassa. Me pysytää pitkää siin kunnes mä sanon: ”Sä voit mennä ny, Emil varmaa oottaa jo.” ”No joo mutta mä haluun olla varma et sä pärjäät.” ”Kyllä mä nyt selviän.” Vakuutan hänelle ja väläytän pienen hymyn. Hän nousee sit ja kävelee pois huoneesta sulkien oven.

Viikko kuluu nopeesti ja me ollaan menossa sinne bileisiin. Koko matkan juttelen Milan kanssa. Olemme kyllä ollut ennenkin samanlaisissa mutta jotenkin meitä jännittää tavallista enemmän. Tai ehkä vaan mua. Hän kuitenkin otti Kristianin mukaa jonka kanssa varmaan on kokoajan ja mä jään yksin. Onneksi myös Jenni ja Siina ovat tulossa kans.

Mä astun autosta ulos. Kuulen tänne jo jumputuksen talon sisältä. Mutta päätin että lähden ja olen sen verran kaukana kotoa että en lähde kävelemään. Tulin Kristianin kyydillä niin ku Milakin. Talossa todellakin asuu rikkaita ihmisiä.
Tontti on suuri ja talokin melko upea. Suurempi kun mun kotini.

Mulla ei ole hajuakaan kenen bileet nää ovat mut ei kai sil oo väliäkää.
Me kävellää taloa kohti ja musiikki voimistuu koko ajan. Astutaan sisään ja haistan heti erilaisten juomien sekoituksen. Nyrpistän nokkaani hajulle. Katson ympärilleni ja näen kauniita vaaleita pintoja ja upeaa sisustusta, tosin nyt se kaikki on ihmismassojen takana. Olohuoneessa porukkaa tanssii kovalla pauhaavan musiikin tahtiin.

Kävelen normaalia paljastavammassa mekossani keittiöön Milan mukana. Hän ottaa kulhosta boolia omaan kuppiinsa ja kaataa sitte mullekkin. Kristiankin ottaa ja he lähtevät olohuoneen puolelle.

Mä jään nojaamaan keittiön saarekkeeseen ja katon, ku jotku pelaavat vähän matkan päässä jotain peliä. Pian nään Jennin tulevan keittiöön. Hän selvästi on ottanut vähän enemmän juomista kun minä. No tulinkin vasta äsken ja hän tuli paljon aiemmin. ”No moi!” Hän melkein huutaa minulle. Hymyilen ja vastaan: ”Moi, mikäs meininki sulla?” Hän mumisee jotain vastaukseksi josta en saa selvää ja vetää minut pelaamaan.

Seisomme ringissä muiden luona. Peli on kai totuutta ja tehtävää mutta jos ei suostu vastaamaan kysymykseen tai tekemään tehtävää, pitää ottaa shotti. Pöydälle on kaadettu pieniin muovimukeihin jotain juomaa.

Pullo pyörähtää ja pysähtyy minun kohdalleni. Joku ringissä kysyy: ”totuus vai tehtävä?” Mietin hetken kunnes vastaan: ”Tehtävä” Vieressäni oleva selkeästi juonut tyyppi sanoo: ”Nouse tohon pöydälle tanssii” Mä tuijotan häntä ”vitun idiootti” ilmeellä ja pyöräytän silmiäni. Otan shotin pöydältä, ja vedän sen alas. En todellakaan ole tekemässä tehtävää. Mulla on vielä sen verran itsekunnioitusta jäljel et en tottele jotai kännisiä jätkiä. Pelaan vielä hetken ja lähden sit hakemaan lisää juomista.

Otan kupin pöydältä ja vedän juoman suoraa alas. Kävelen olohuoneeseen etsimään jotain tekemistä. Jenni pelaa keittiössä ja Mila on varmaa jossai Kristianin kanssa. Missäköhän Siina on. Tunnen päätäni jomottavan jo vähän, ehkä alkoholin tai kovan musiikin syytä.

Kävelen takaovesta ulos ja suoraan tupakkaa polttavien tyyppien luo. Kysyn heiltä ja huomaan heidänkin juoneen vähän. Saan joltakin sytkärinkin lainaan. Sytytän tupakan ja ojennan sytkärin takaisin. Yleensä en polta näin vahvaa mutta just nyt en jaksa välittää.

Vedän syvän henkäyksen ja puhallan savut hitaasti ulos. Joku porukasta seisahtaa viereeni nojaamaan kaiteeseen. ”Mä en tienny et sä poltat.” Käännän katseeni ja nään Emilin.

Mä en tunne häntä kauheen hyvi mut hän taitaa polttaa kans ainaki nyt. ”Ainaha sitä voi vähä” Vastaan hänelle ja hän tuijottaa mua. ”Ooksä juonukki?!” Alan menettää hermojani ja sanon: ”Mistä lähtie sä oot ollu joku mun äiti ku noi paljo kiinnostaa?” Tumppaan melkein loppuun poltetun tupakkani terassin kaiteeseen, nakkaan sen pusikkoon ja menen takaisin sisälle. Emil jää tuijottamaan perääni.

Menen suoraan hakemaan lisää juomaa. Vihaan Emiliä. Se mua eniten ärsyttää et hän käy iha liian usein meillä ja sit mä en saa olla rauhas ku vaan mun huonees. Ja kaiken lisäks mä vihaan olla pitkään mun huonees. Olohuoneessa on nimittäin sohva joka on pehmeempi ku mun sänkyni ja ikkunasta avautuvat maisemat on paremmat ku mun huoneessa.

Seisoskelen keittiössä ja juon koska en keksi parempaakaan tekemistä. Oon ollut siinä jo pitkän ajan. Kädessäni on varmaan viides kuppini. Alan jo olla melko sekaisin. Lähden kävelemään kohti ovea. Meen terassille ja mun silmissä pimenee.

(Sanoja 1187)