Vesipisarat välillämme

12. Hymyilee? Mulle?

Ella

Mä herään siihen ku Aleksi rymistelee kai omassa huoneessaan jotai. Ei se osaa olla hiljaa.
Varsinkaa aamulla.
Nostan mun puhelimen ja katson kelloa. Puoli kaksitoista. Nousen ja puen päälleni. Lähden sit alakertaan ja alan aamupalalle.

Otan leivät paahtimesta ja istun pöydän päähän. Mua väsyttää tosi paljon. Aloin kuuden aikaan nukkumaan. Huomenna pitäs viel jaksaa mennä kouluun vaik unirytmi on päin persettä. Kuudelta pitäis herätä. Voi vittu ku tää taas meni näin. Mä en osaa pitää ees unirytmiäni kunnossa. Ja sit pitäs osata pitää ittensä kunnossa. Kyllä mä tajuun et oon iha helvetin paskassa jamassa ja et muutki huomaa sen.

Aleksi tulee alakertaan ja huomatessaan mut se pysähtyy. "Tais mennä ihan vähän myöhäseen sulla." Hän sanoo painottaen sanoja ihan ja vähän. Pyöräytän vaa silmiäni ja jatkan syömistä tuijottaen kauas ulos. Alkaa sataa vähän. Säät on tosi lämpimät viel ja paljo sataa vettäki. Mä nousen pöydästä ja meen olohuoneeseen.

Rojahdan sohvalle ja avaan snäpin. Mieleeni tulee Emil. En ookkaan nähny häntä eilisen aamun jälkeen. Sillonki vaan nopeesti ku se ja muut lähti koteihinsa. En oo edes hyväksyny hänen kaveripyyntöä snäpissä. Päätän sit tehdä sen koska miks ei. Kuitenki ku oon iha vitun kusessa siihen. Mun pitäis sanoa se sille. Mut sit jos se sanooki et ei tykkää must ni olis vaa hiton kiusallista aina ku nään sen. Avaan sit meidän kaveriporukan ryhmachatin ja aloitan kirjoittamaan.

"Viimesen lomapäivä vuoks johonki?"

Mila lukee viestin heti ja vastaa myöntävästi. Siina ja Jennikin vastaavat ja kohta olenkin matkalla uimarantaa kassi olallani. Sade on lakannu ja aurinkokin paistaa. Säät ovat vielä yllättävän kesäisiä. Kesä on jatkunut pitkälle tänä vuonna.

Päätän mennä metsäpolkua. No jos ei ole vielä tullut selväksi niin rakastan luontoa. Ja eläimiä.

Etenkin pieniä metsän eläimiä kuten vaikka pupuja, hiiriä, kettuja ja sellasia. Mä astelen hitain mutta reippain askelin polkua. Joku kävelee edellä kai tännepäin. Emil.

Apua. En mä uskalla nähdä sitä. Mä olen vaa vitun hermostunu sen seurassa. Mä tykkään siitä ihan liikaa. Kohta se on jo mun kohdallani ja. Hymyilee? Mulle? Vilkaisen taakseni ettei sielä olisi ketään jota hän katsoisi mutta ei. Polku on tyhjä. Hänen hymyssä näkyy kuitenki epävarmuutta tai jotain. En mä osaa tulkita. "Moi, mihis matka?" Se kysyy multa. Mä varovasti hymyilen hänelle takaisin ja vastaan. "Rantaa vaa olin menos, entä sä?" "Allun luo, oisin kyl halunnu nähä sutki siel mut näinpähä ainaki matkalla" Hän sanoo ja virnistää päälle. Mä virnistän takasin. "No kato nyt ees viel ku ehdit" Vastaan ja tuijotan häntä syvälle silmiin. Hän näyttää yhtäkkiä hermostuneelta. Mä vaan hymyilen. Hän on nii söpö hermostuneena. "No mut mä meen nyt ni moikka." "Moikka." Se vastaa mulle ku mä lähden jatkamaan matkaani. Mitä se tarkotti ku sano et olis halunnu nähdä mutki. En usko et se sano sen tosissaan. Mut se kyl meni tosi oudoks ku vastasin silleen. Voi vittu enkö mä osaa olla normaali.

Kohta mä olenkin jo tutun laiturin päässä. Istahdan alas ja nojaan selkääni tolppaan. Nään Milan, Jennin ja Siinan rannalla. Vilkutan heille ja he lähtee juoksemaan kohti laituria. Mä levitin viltin ja he istuu siihen.

"Mp et huomenna kouluu taas." Siina kysyy yhtäkkiä. "Eii älä muistuta!!" Mä huudan vastaukseksi ja me nauretaan.

Illan aikana me ehditään nauraa tosi paljon ja pidetää kivaa. Mä sit päätän lähtä kotiin koska en tykkää kävellä yksin pimeessä. Muutki päättää lähteä ja astellaan kohti kävelytietä rannan vieressä.

Avaan kotioven ja astun hiljaa sisään. Laitan tutun beigen kukkakuvioisen kangaskassini eteisen penkille. Olohuoneesta kuuluu peliääniä ja poikien juttelua.