Uusi tapa rakastaa

Luku 41- Huppari

Dumppaan jo tähän alkuun life updaten. Tai syyn siihen miks luvuista tulee/on tullu hutastuja. Mä en ees tiiä miten tätä fiilistä kuuluis kuvailla. Öö haluisin sanoo varmaa viimeset kaks viikkoa oon henkisesti laskenu pulkalla hiekkasta mäkeä kohti kallion kielekettä. Motivaatio on melkein kokonaan hävinny kaikkeen. Mä en ensinnäkään nää syytä elää enkä oo nähny vuosiin. Mä en nää itelläni tulevaisuutta ja nyt ku sitä pitäis miettiä ni se on liikaa mun jo sekasin olevalle mielelle. Tiedostan hyvin että mulla on kavereita jotka lukee tätä kirjaa ja sen takii asioista puhuminen on hankalaa myös täällä. Tällä hetkellä mun motivaaniona toimii tää kirja ja kaikki teijän kommentit ja votet tätä kirjaa kohtaa. Älkää ottako nyt paineita siitä että teijän pitäis olla heti lukemassa, koska se jo että tiiän että siellä on monia lukijoita ni piristää mua. Ja nyt jos joku miettii että eikö mulla oo kavereita joille kertoa tai puhua? On, montaki mutta en haluu vaivata niitä mun ongelmilla ja oon talviloman jälkee tuntenu itteni ulkopuoliseks joka porukassa missä oon. Eikä se syy oo niissä ihmisissä vaan mussa. Musta vaan tuntuu ärsyttävältä ja siltä että musta ei välitetä. Ei mulla muuta, aletaan seuraamaa Johanneksen ja Antonin elämää. Kenekää ei tarvi huolestua mun takia, mä selviin tästä ajallani ehkä. Mulla olis niin paljon lisää sanottavaa että voisin tehä mun ajatuksista oman kirjan.

Ainii ja tää on super pitkä luku, koska aattelin valvoo koko yön. Ja öö en tiiä kuin pitkä luku tästä tulee ku kirjotan tätä enne ku alan kirjottaa tota lukuu joten voi hyvin olla että tässä luvussa mennään monta päivää yksityiskohtasesti.

Anton

Heräsin Johanneksen pyörimiseen. Hän oli varoittanut minua illalla, että saattaa olla levoton nukkuja. En kuitenkaan herännyt kertaakaan ennen kuin nyt. Johannes on ainakin snäppien perusteella paljonkin ennen minua hereillä, joten en tiedä miten olin ensimmäinen hereillä.

Painoin kasvoni hänen pörröisiin hiuksiin. Ne tuoksuivat hyviltä. Voisin olla tässä koko päivän. Eikä se varmaan haittaisi Johannesta. Aloin kuitenkin tylsistyä yksin oloon. Tai enhän ollut perjaatteessa yksin mutta eipä tässä ollut paljoa tekemistä kun toinen nukkuu.

Minulla ei ole tietoakaan kuinka hyvät unenlahjat Johanneksella on ja nukkuuko hän syvääkin unta. Eli herättämiseen voisi mennä kauankin. Niin paljon kun halusinkin antaa hänen nukkua, kuolisin kohta yksinäisyyteen ja oli pakko päästä vessaan.

"Johannes" sanoin hiljaa ja ravistelin poikaa hennosti. Sain hiljaista muminaa vastaukseksi. "Herätys" jatkoin hiljaisella äänellä. Johannes vain vaihtoi asentoaan vähän mutta ei heräämisen merkkiä. Huoneeni ovi avattiin ja äitini käveli sisään.

"Huomenta, me ajateltiin isäsi kanssa lähteä käymään mummollasi" Äitini sanoi ja rikkoi hiljaisuuden. "Okei kiva" totesin. Äitini katsoi minua ja sitten Johannesta ja poistui huoneesta sanomatta mitään.

Johannes nosti päätään hieman ja katsoi minua väsyneillä silmillä. Se siitä rauhallisesta herätyksestä. "Sori, äiti ei osaa koputtaa" pahoittelin. "Mhm ei se haittaa" Johannes totesi silti väsyneesti. "Nukuit sä hyvin" kysyin.

"Joo, ainaki normaalia paremmin" Johannes sanoi. "Entä sä" hän jatkoi. "Voisin tottua nukkumaa tällee joka yö" sanoin hymyillen. "Voijaan kyllä mun puolesta jatkaa nukkumista" Johannes totesi laskien päänsä takaisin rinnalleni.

"Kello on jo kaks iltapäivällä" huomautin. "Totta ja mulla on nälkä" Johannes sanoi. "Eli aamupalaa seuraavaks" varmistin. "Vai välipala" Johannes naurahti. "Eikai sillä oo väliä, ruokaa se kuitenki on" sanoin. "Niimpä" Johannes sanoi ja nousi päältäni.

Olimme saaneet syötyä ja makasimme taas sängyssäni. "Ant" Johannes sanoi. "Niin mikä oli" kysyin. "Ant, se on sun lempinimi" Johannes totesi hymyillen. "Ahaa" totesin. "Mutta mitäs" jatkoin. "Voidaanko kattoa muumeja" Johannes kysyi.