Uusi tapa rakastaa

Luku 17- Kavereita?

Johannes

Heräsin hirveään päänsärkyyn, eilen taisi mennä lujaa. Avasin silmäni ja katselin ympärilleni. Missä helvetissä mä oon, en ainakaan kotona se oli varmaa. Katsoin hieman ylöspäin ja näin tutut kasvot, Anton saatana. Miten mä olin päätynyt sen luokse ja miksi mä nukun sen päällä. Liian monta kysymystä eikä yhtään vastausta.

Mutta nyt ei ollut aikaa miettiä sitä, koska kohta oksennan Antonin päälle jos en juokse vessaan. Nousin ylös ja juoksin huoneeseen missä oli lukko, koska oletan sen olevan vessa. Onnekseni se oli vessa, avasin pöntön kannen ja oksensin. Vittu ei olisi pitänyt juoda niin paljoa.

Istuin vessanpöntön vieressa ja mietin, että herätinkö Antonin. Koska jos herätin niin sitten en voi hävitä. Taisin herättää hänet, koska hän toi vettä ja särkylääkkeen. Miksi hän on niin kiltti vai aikooko hän myrkyttää minut. "Aijot sä myrkyttää mut" sanoin samalla kun katsoin häntä ylös ja alas. Miksi hänellä ei ollut paitaa ja MISSÄ MUN VAATTEET ON. Jos me ollaan tehty jotain niin hyppään kaivoon.

"Ei ees huomenta, rude ja en aatellu myrkyttää sua" Anton sanoi ja pyöräytti silmiään. Epäilin silti hieman mutta otin vesilasin ja särkylääkkeen. Otin särkylääkkeen veden kanssa ja nojasin päätäni seinään. Väsyttää vieläkin ja Anton taisi huomata sen. "Miten sua voi väsyttää vaikka nukuit joku 13 tuntii putkee" hän sanoi ja tutkaili minua. " 13 TUNTIA" melkein huusin, hups.

"Joo ja kato mitä sä kännikoala teit" hän sanoi ja näyttii paria hassua fritsua kaulassaan. "MITÄ, mä tein noi??? ja mikä vitun kännikoala" sanoin hetken järkytyksen jälkeen. "Ollaanks me yk" jatkoin ja hiljensin loppuun. "Ei, ei tarvi vaivata päätäs sillä, kuhan olit vähän takertuva yöllä" Anton sanoi. Huokaisin helpotuksesta, mutta se ei silti selitä miksi mulla ei oo mun omia vaatteita päällä.

"Mis mun vaatteet on" kysyin ja nousin lattialta. "Otin ne pois sulta eilen illalla, ne on mun huoneessa" Anton vastasi punastuen. Virnistin sille, että hän punastui. "Sä oot aika söpö ku punastut" sanoin ennen kun tajusin mitä tein ja löin käden suuni eteen. "Ahaa sellasta ja mä ku luulin et ollaan enemies" Anton sanoi nauraen.

"No oot sä kai ihan kiva" sanoin ja pyöräytin silmiäni. "Ihan kiva" hän sanoi leikillään vihaisesti. "No on seki ihan hyvä, eihän me ees tunneta" sanoi taas pyöräyttäen silmiäni, silmien pyörittely on kivaa ok?. "Nii mut silti nukuttiin aika läheisissä tunnelmissa" Anton vastasi virnistäen. Mumisin vain jotain ja kävelin hänen ohi pois vessasta.

Menin hänen huoneeseensa ja löysin vaatekasani kivasti viikattuna. "Miks sä oot näin kiva, mähän oon vaa vittuillu sulle" kysyin samalla kuin vaihdoin housuni omiini. "Kai mä halusin vaa hyvittää sen Lennin kamppaamisen, mut en oikeesti tehny sitä tahallani" Anton sanoi. En tiennyt uskoisinko häntä mut eikös aina sanota että ei saa tuomita kirjaa sen kannen perusteella. Ehkä hän puhui totta.

"No olisit sä halunnu tutustuu" kysyin, en olettanut koskaan kysyväni sitä mutta kai asiat voivat muuttua. "Vaikka" Anton sanoi. "Anna sun puhelin" sanoin ja odotin. Hän katsoi minua vähän epäilevästi mutta antoi sen. "Avaa se eka" sanoin ja tungin puhelimen hänen käteen. Hän avasi sen ja antoi sen uudelleen minulle. Tuntui ihan lapselta kun käskyttelin häntä.

Menin hänen snäppiin ja katsoin hetken ketä siinä oli ensimmäisenä. En halunnut olla epäilyttävä joten menin vain kirjoittamaan käyttäjäni hakuun ja annoin puhelimen Antonille takaisin. Hän katsoi sitä hetken ja ilmeisesti addasi minut koska puhelimeeni tuli ilmoitus. Katsoin seinällä olevaa kelloa, 15.30. "Mun pitäis varmaa mennä kotii" sanoin ja haukoittelin, miten voi väsyttää jos on kerta nukkunut 13 h.

"Haluut sä kyydin" Anton sanoi hieman epäröiden. "No jos sun mankii mahtuu 2" sanoin virnistäen, minun mielestä on huvittava näky kun kaksi lukiolaista ajelesi pienellä mankilla. Varsinkin silloin kun toinen on 180 cm pitkä (Johannes) Ja toinen 173 cm (kyllä Anton on nyt tollanen pätkä). "Kyl siihen pitäis" hän sanoi ja otti koulupöydältään mankinsa avaimet.

"Onks sul toista kypärää, en haluu et saat kuitenkaa sakkoja" kysyin ja hän nyökkäsi vastaukseksi. (en sit btw tiiä mistä saa sakkoja ja mistä ei koska en omista mopoa). Otin puhelimeni ja seurasin Antonia. "Muistat sä mitä siel bileissä tapahtu ku mulla ei oo mitää muistikuvaa" kysyin ja laitoin kengät jalkaan.

"Joo, pelattii totee, sä ja Niki melkein panitte Thomaksen keittiössä" hän sanoi ja antoi minulle varakypärän. "Joo" sain sanottua samalla kuin hämärästi muistini palaili minun ja Nikin keittiö hetkestä. "Tuutko sä vai jäätkö sä koomaamaan keskelle eteistä" Anton huomautti. "Joo lets go" sanoin ja avasin oven.

Kun pääsimme ulos, katselin ympärilleni ja yritin selvittää missä kaukana kotoa olen. No täältä on ehkä 2km kotiin, en ollut ihan varma. Katselin Antonin mankia, miten helvetissä tuohon pitäisi mahtua kaksi ihmistä. "Oot sä ihan varma, että tohon mahtuu kaks ihmistä" kysyin, koska ihan oikeasti tuo manki oli pieni.

"Joo" Anton huokaisi. "Mut se on niin pieni" jatkoin varmistelua. "Sano sun äitis ku näki sun iskäs..." Anton heitti, se hittasi mutta eihän Anton tiennyt mitään. Vaikka yritin parhaani olla miettimättä isääni, se oli hankalaa joten pari hassua kyyneltä karkasi kuitenkin. "Hei, kaikki ok, sanoinks mä jotain väärin" Anton sanoi kun huomasi, en ollut tottunut siihen, että joku huolehtii. Syynä voi olla se, että en hirveämmin tunteile ihmisten lähellä.

Tarkoituksena ei ollut itkeä Antonin edessä, mutta purskahdin silti itkuun. Kaikki hyvät ja huonot muistos vaan hittasi samaan aikaan. (mun lempisana tästä lähtien on hittas). Anton katsoi minua hetken, mitä nyt vetisillä silmilläni näin. Nostin hieman käsiäni siinä toivossa, että saisin halin. Anton tajusi tämän ja halasi, ei tunneta mutta oloni oli silti turvallinen. Hautasin kasvoni hänen olkapäähänsä ja jatkoin kyyneleiden vuodattamista.

Minusta tuli kyllä ihan lapsi aina kun itkin. Itkusta ei meinannut tulla taaskaan millään loppua, jos itken niin sitten itken kaiken paskan kerralla. Jatkoin Antonin halaamista niin kauan, että kyyneleitä ei enään valunut. "Kaikki ok nyt" Anton kysyi ja katseli kun kuivasin kasvojani parhaani mukaan paitani helmaan. Nyökkäsin vain vastaukseksi, olisit jätkä ihan hyvin voinut jatkaa halaamista minuutin pidempään.

Pääsin vihdoinkin kotiin, olimme molemmat mahtuneet mankin selkään. Ilokseni äiti ei ollut kotona kyttäämässä ikkunasta. "Kiitti kyydistä" sanoin, annoin kypärän hänelle ja melkein juoksin sisälle. "Ole hyvä" Anton sanoi, tai se oli kaikki mitä kuulin ennen kun paiskasin kotioven kiinni. Laitoin kengät eteiseen ja tallustin huoneeseeni. (mun mielestä tallustaa on aika söpö sana, tai siis kuvittele joku tallustamassa ni onhan se aika saatanan söpöö, tai sit se oon vaan mä).

Menin sänkyyni makaamaan. Olin tehnyt kaikki koulu hommat perjantaina joten niistä ei tarvinut huolehtia. Voisin siis jatkaa nukkumista. Ainiin voisin ennen nukkumista addata Antonin takaisin snäpissä. Menin snäppiin ja hyväksyin hänen kaveri pyyntönsä. Ei mennyt kauaakaan kun puhelimeni värähti ilmoituksen merkiksi. Anton laittoi snäpin. Avasin snäpin, näytöllä oli puolikas naamakuva ja teksti missä hän kysyi että onks kaikki ok. Hän se jaksoi välittää. Nyt kun mietin asiaa niin tajusin punastuvani, ei vittu. En mä oo siihen ihastunu, enhän?

sanat 1050

Mulla ei oo mitään asiaa tällä kertaa, mut lisätkää tää tarina teijän kirjastoon. Ja votetkaa ja pliis joku kommentoikaa mitä mieltä te ootte tästä kirjasta pliis. Haluun tietää onks tää muitten mielestä hyvä.