Uusi tapa rakastaa

Luku 45- Vauhtia

Tiiän että on erittäin epäselvää varmaan alku luvussa, koska ette vielä tiiä kenen nk mutta lukekaa ni selviää. Ja sanotaan en tiedä todellakaan tiedä miten tällänen tilanne menis joten.

Tuntematon

"Vauhtia" kuskille huudettiin.. "Potilaan sydän pysähtyi, aloittakaa elvytys" vieressäni sanottiin. Nousin seisomaan ja yritin nähdä mitä tapahtuu. Kyyneleet sumensivat näköäni vaikka pyyhin niitä pois koko ajan.

Täytyi istua alas. Auto horjui ja tärisin vieläkin shokissa. En kuullut mitä ensiapuhoitajat puhuivat, mitä he kertoivat toisilleen. En kerennyt edes käsitellä asiaa kunnolla kun istuinkin jo ambulanssin kyydissä.

Ambulanssi pysähtyi sairaalan pihaan. Ovet avattiin ja valo sokaisi hetkeksi. Seurasin hoitajia sisälle mutta minut pysäytettiin aulaan. "Rouva teidän täytyy odottaa käytävällä tai aulassa. Teille kerrotaan tilanne heti kun tilanne rauhoittuu" eräs hoitajista sanoi.

En malttanut istua alas tietoisena siitä että mitä vaan voi tapahtua. Kävelin edes takaisin käytävää minuuttien muuttuessa kymmeniksi. Aika kului hitaasti. En saanut soitettua kenellekkään käsieni täristessä.

"Rouva, istukaa alas olette jo kävelleet edes takas puolituntia" hoitaja tuli sanomaan. Nyökyttelin päätäni ja istuin penkille. Hengittelin syvään yrittäen saada käteni vakaammaksi jotta voisin soittaa tai laittaa viestiä.

Sain soitettua yhdelle ihmiselle. Odottelu jatkui. Katselin kelloa levottomana vilkaisten välillä käytävän molempiin päihin. Vaadin tietää tilanteen.  Tuntui kun olisin istunut monta tuntia vaikka olikin kulunut vain viisi minuuttia siitä kuin soitin.

Huomasin tutun henkilön. Menin halaamaan häntä ja hän halasi minua. Emme saanet sanoja suustamme joten istuimme penkille käsi kädessä odottamaan yhdessä lääkäriä joka kertoisi edes jotain.

Tuntui paremmalta olla jonkun kanssa kuin yksin vaikka emme puhuneetkaan. Ohi oli kävellyt nuorempaa ja vanhempaa ihmistä. En ollut enään edes varma. Odottelu teki minut hulluksi. Mutta tällä hetkellä ei voinut tehdä muuta kuin odottaa ja odottaa.

Pian kuitenkin lääkäri saapui kertomaan uutisia. "Tilanne saatiin hallintaan lääkehiilellä. Hän on nyt hengitys laitteessa, mutta pystyy varmasti vielä tänään hengittämään itse. Ette vielä pääse huoneeseen mutta ilmoitamme heti kun se on mahdollista" lääkäri sanoi.

"Mitä on siis tapahtunut" kysyin tärisevällä äänellä kuitenkin huokaisten helpotuksesta, että hautajaisia ei tarviste järjestää. "Lääkkeiden yli annostus, haluan vielä sanoa että potilaan sydän on toistaiseksi heikko sydämmen pysähdyksen takia" lääkäri sanoi.

"Annamme tarkempia liikunta rajoituksia kun potilas itsekkin herää" lääkäri vielä jatkoi. "Milloin hän herää" kysyin. "Todennäköisesti huomenna, mikään ei kuitenkaan ole varmaa" lääkäri totesi. "Eli onko mahdollisuus siihen että hän ei herää" kysyin. "Kyllä" lääkäri sanoi poistuen paikalta.

Kysymyksiä oli paljon mutta yhteenkään ei vastausta. Olisi tehnyt mieli ottaa lääkäri kiinni ja hukuttaa kysymyksiin, mutta tiesin itsekkin, että se ei auttaisi. Hekään eivät vielä tienneet mitä tulisi tapahtumaan.

Istuimme odottamassa lääkäriltä lupaa päästä huoneeseen. Odotimme jo toista tuntia. Siltä se ainakin tuntui. Olin ilmoittanut tapahtuneesta parille läheiselle. Tuntui siltä että hän ansaitsee tietää. Säikähdin aulan ovien lentäessä auki. "Missä Anton" Johannes huusi.

sanat 439

Sori vähän lyhyt luku, mutta siis jännitystä.