Joonas latoi keittiön pöydälle tavaroita toisensa perään. Mä tuijotin tyhjyyteen sanaakaan sanomatta. Mä olin tuottanut pettymyksen kaikille. Ennen kaikkea itselleni. Mä olin joutunut soittamaan aamulla jätkille ettei musta ollut lähtemään haastisten tekoon. En mä ollut saanut taaskaan nukuttua. Mä olin kuin elävä kuollut.
"Joel, tää ei voi jatkua näin" Joonas sanoi huolestuneena.
Se laittoi ostoksia jääkaappiin joista suurimman osan mä tiesin jo nyt vain jäävän sinne. Ei musta ollut laittamaan ruokaa kun mä sain hädin tuskin keitettyä kahvia omin voimin. Mistään muusta nyt puhumattakaan.
"Mä toin sulle niitä unilääkkeitä ja täs on vitamiineja. Jostain sun on niitäkin saatava kun et ruokaa juuri edes syö" se kertoi vetäen apteekin muovipussista ulos tutun näköisen paketin sekä pirteän värisen purkin joka sisälsi kaiketi monivitamiinia. Ei mulla ollut koskaan sellaisista mitään hyötyä ollut. Jo skidinä mulle oli niitä tuputettu kun suostuin syömään päivästä toiseen vain makaronia.
"Kiitos" sain sanottua.
Joonas istahti keittiön pöydän ääreen mua vastapäätä ja katsoi tiukasti silmiin. Sen katseen alla mä tunsin itseni jotenkin todella pieneksi. Se tuntui pahalta mut mitä mä muka siihen hätään olisin voinut tehdä.
"Mä en kestä katsoa sua tuollasena" se sanoi hiljaa.
Mä olin kovin pahoillani että tuotin pettymyksen siinäkin mielessä. Ei musta juuri muuhun enää ollutkaan. Nytkin muut olivat joutuneet hoitamaan tälle päivää merkatut haastattelut kun musta ei ollut lähtemään. Ne oli väittäneet medialle mun olevan sairaana ja siksi Aleksi paikkasi mua. Todellisuudessa mä en kehdannut lähteä tällaisena zombina kameroiden eteen. Siitä olis lähdetty repimään ensimmäisenä juttuja kuinka mä olin jo nyt tässä pisteessä. Puhumattakaan mitä se tulisi olemaan Rotterdamin jälkeen...
"Anna mun auttaa" tuo jatkoi tarttuen mua käsistä.
Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Jos mulla olis ollut antaa vinkkejä siihen kuinka se olis voinut jeesata, mä olisin tehnyt sen. Mä en tiennyt itsekään. Ainut asia mistä olis ollut apua, oli uni. Siinä Joonas ei ikävä kyllä voinut tämän enempää mua auttaa. Oli se sentään tuonut mulle unilääkkeitä joiden tehon mä olin valmis kyseenalaistamaan tästä paikasta. Mä olin käyttänyt niitä ennenkin ja saanut silloin unettomuuden kuriin mutta nyt mä tiesin olevani vielä puolet pahemmassa jamassa kuin silloin. Vaikka mä vetäisin kuinka monta niitä, ei ne auttaisi kuitenkaan. Ehkä mä vetäisin koko purkin kerralla niin saisinpahan ainakin nukkua ikuisesti.
"Sano mitä mä voin tehdä. Laittaa ruokaa, vaihtaa sun vuodevaatteet?" se luetteli.
Ei mikään noista auttanut. Mun oli saatava vain unta. En mä halunnut ruokaa enkä mitään muutakaan.
"Mee sä kotiin. Kyllä mä pärjään" sanoin.
Joonas katsoi mua lähes järkyttyneenä ja varmasti täysin valmiina tekemään kaikkensa että mä muuttaisin mieleni. Se oli kuitenkin yksi ja sama. Oli Joonas mun vieressä tai ei, mä en nukkunut yhtään sen paremmin. Vaikka se mulle tärkeä olikin, ei sekään ihmeisiin pystynyt.
"Otan pari näitä ja yritän nukkua" kerroin tarttuen pöydälle laskettuun lääkepurkkiin.
Joonas otti mua hellästi ranteesta kiinni ja katsoi odottavasti silmiin. Sen katse oli niin huolestunut että mua sattui. Ei se ansainnut seurata tällaista vierestä. Nämä oli mun omia ongelmiani, ei Joonaksen. Ei mun olisi pitänyt heijastaa niitä muihin. Ne oli saatava pysymään piilossa. Keinolla millä hyvänsä.
"Mä en pysty olemaan himassa jos en tiedä et sulla on kaikki hyvin" tuo sanoi.
Kuinka mä edes oletin sen luovuttavan noin helpolla. Kyllä mun sitä sen verran pitäisi tuntea. Joonas ei luovuta koskaan jos kyse on sille rakkaista ihmisistä. Ja yhtään itserakkaalta kuulostamatta, mä tiesin olevani sille kaikki. Ihan kuten sekin oli minulle.
"Haluut sä päivystää sohvalla?" annoin sille edes hieman siimaa.
Vaikka mä tiesin ettei se siihen tyytyisi. Se tulisi mun viereen ja päivystäisi siinä niin pitkään kunnes mä olin unessa. Läheisyyttä se jaksoi antaa loputtomasti. Mä tiesin sen hipsuttelevan mua ja silittelevän hiuksista, selältä ja kyljiltä niin pitkään et mä olisin se joka siihen kyllästyi.
"Ota lääkkeet ja mennään nukkumaan" se sanoi lempeästi.
Mä tiesin sanomattakin että se oli tulossa mun sänkyyn. Enkä mä nyt jaksanut vaivata päätäni sillä. Pääasia et mä saisin unta. Joonas vieressä oli pelkkää plussaa.
***
Stooria toisensa perään :)
YOU ARE READING
Only Mistakes
Fanfiction"Se yö oli virhe jota ei koskaan pitänyt tapahtua" UMK, euroviisut, Joel ja Joonas sekä känniyö tai vahingossa kaksi... Joel ei suostu hyväksymään yhä kasvavia tunteitaan parasta ystäväänsä kohtaan eikä yksi toisensa perään yhdessä vietetty yö auta...
