Lempityyppi

247 32 4
                                    


Mä tuijottelin kattoon jo varmaan toista tuntia lähinnä siinä toivossa et sieltä putoais jokin laatta Joonaksen päälle joka lopultakin herättäis sen. Olihan se mahdollista! Ihmeiden aika ei ollut vielä ohi kun mietti että minäkin olin saanut jo nukuttua muutaman tunnin. Kuvitelkaa nyt!

Jossain mielenhäiriössä mä olin Joonaksen viereen hakeutunut ja kun mä siinä oman aikani olin pyörinyt, olin mä jossain kohtaa vihdoin nukahtanut. Kaikkien näiden valvottujen vuorokausien jälkeen muutama tunti oli yhtä tyhjän kanssa mutta pidin mä sitä parempana kuin ei mitään.

Tunsin ympärilleni kiertyneen käden vetävän mua lähemmäs itseään ja rintaa kutittavat huulet eksyvän kaulaani vasten. Missä vaiheessa me taas näin oltiin käännytty? Mä olin yöllä tänne hiipiessäni mennyt Joonaksen syliin ja nyt tilanne oli jo päinvastainen.

"Huomenta rakas" se mumisi huulet kiinni mun kaulassa.

Helvetti sen unet oli villejä... täysin omaa luokkaansa. Kenelleköhän se tällä kertaa kuvitteli puhuvansa?

"Porko herätys! Kello on jo vaikka mitä" tuhahdin työntäen sitä hellästi kauemmas itsestäni. 

Se nosti katseensa muhun ja hieroi silmiään unisena. Se nojasi toisella kädellään sänkyyn ja haukotteli. Jos mä jostain olin katkera niin noista unenlahjoista... olisinpa mäkin omannut samanlaiset.

"Oot sä nukkunu?" se kysyi.

Aivan liian vähän jaksaakseni sen joka aamuista flirttailua. Oikeastaan mä kestin sitä vain kolmen promillen humalassa. Ja sekin johtui vain siitä et silloin mä tiesin sen flirttailun johtavan makuuhuoneeseen. En kai mä sanonut tuota ääneen?!

"Pari tuntia ehkä" tokaisin hartioitani kohauttaen ja nousin istumaan.

Nojasin selkäni tyynyihin ja huokaisin väsyneenä. Ehkä se sitten kun tätä tarpeeksi kauan oli jatkunut. Olihan sen unenkin pakko joskus tulla. Lopettakaa...

"Jaksat sä nyt ihan varmasti?" Joonas kysyi huolissaan.

Oliko mulla muita vaihtoehtoja? Me oltiin bändin kanssa vihdoin siinä pisteessä mistä me jo niin monta vuotta oltiin haaveiltu että nyt ei auttanut hidastaa. Enkä mä voinut pakottaa itseäni nukkumaan vaikka mä miten paljon olisin halunnut. Se vaan ei ollut mahdollista.

"En mä muutakaan voi" huomautin.

Jos mulla muita hyviä vaihtoehtoja olisi ollut, kai mä ne olisin jo käyttöön ottanut. En mäkään tästä nauttinut. Mä en ollut oma itseni... ajatukset harhaili jatkuvasti teillä tietämättömillä eikä siitä vähäisestä keskittymiskyvystä mitä mulla joskus oli ollut, ollut enää tietoakaan.

"Mä tiedän et sä olet itsepäinen ja oot valmis menemään tän jutun takia niin pitkälle kun tarve vaatii mutta yritä huolehtia myös itsestäs" Joonas neuvoi. Oli sen jutut välillä kuuntelemisen arvoisia... vaikka välillä sitä teki mieli heittää saappaalla tukkiakseen sen suu edes hetkeksi.

"Sua ei oo kuin yksi ja mulle sä olet maailman tärkein tyyppi" se jatkoi.

Mun lempityyppi... sellaiseksi se oli mua joskus junnuna kutsunut. Silloin elämä oli ollut vielä huoletonta ja helppoa. Sitä oli niin sinisilmäinen... nyt kaikki oli jo toisin. Helposti sitä menetettyä aikaa oppii arvostamaan vasta sitten kun tajusi miten hyvin kaikki silloin oli. Sitä valitti vain pikkuasioista kuvitellen et maailma kaatui niihin... olisinpa mä silloin tiennyt mitä elämä myöhemmin tuli eteen heittämään.

"Mä lupaan" vastasin sille hymyillen.

Vaikka kaiken sanottiin aina lähtevän itsestä ja omasta tahdosta. Halusta panostaa omaan hyvinvointiin. Mä en silti voinut sanoa et olisin luvannut tuota itseni takia. Joonas oli mulle tärkeämpi kuin mun oma elämä joten sille mä olin valmis lupaamaan vaikka kuun ja tähdet taivaalta. Planeettoja ja koko aurinkokuntaa myöten. Mä en halunnut tuottaa sille pettymystä.

"Tuu, mennään kattomaan jotain aamupalaa" Joonas sanoi hymyillen.

Se siirsi peittoa päältään ja nousi seisomaan. Mun katse jumittui kuin huomaamatta sen paljaalle ylävartalolle. Se oli käynyt marraskuusta asti Ollin kanssa salilla ja sen kyllä huomasi...

"Joel?" tuo sanoi kysyvästi.

Pudistelin ajatukset salilla treenaavasta Joonaksesta pois päästäni ja kohdistin katseeni sen utuisiin silmiin. Se näytti olevan vielä ihan unessa...

"Joo mee vaan. Mä tuun ihan kohta" vastasin nyökkäillen.

Joonas hymyili ja suuntasi pelkissä boksereissaan kohti keittiötä. Ei kukaan enää moisesta tavasta jaksanut valittaa kun siihen oli jo niin tottunut. Sitä paitsi nykyään sitä harrasti jo meistä jokainen. Kai se tapa oli Joonakselta tarttunut. Kunhan siltä ei tarttuisi mikään muu... 

***

Rakastan tätä shippii mut must tuntuu et oon jumissa tän juonen kans... kaikki uudet stoorit kyl kovasti olis jo halukkaita näkee päivänvalon :))

Only MistakesWhere stories live. Discover now