ehkä vähän

16

yllätyys! nyt muutaman (ehkä enemmänkin) luvun ajaks pääsette (tai joudutte) lukemaan noelin näkökulmasta, nauttikaa :)

---

Noel:

Katson ikkunasta kun Niklas poistuu meidän pihasta potkien lumipaakkuja.

"Noeel! Mennää rankentamaan leegoilla", Noora huutaa olohuoneesta.

Naurahdan ja lähden Nooran kanssa tuon huoneeseen. Noora levittää koko lego laatikkonsa matolle ja alamme rakentelemaan jotain linnaa.

"Niklas on mun mielestä tosi kiva", Noora sanoo heilutellen lego palikkaa.

"Niin munkin mielestä", totean hymyillen.

"Niklaksen pitäis tulla asumaan meille", Noora haaveilee.

Pyrskähdän vähän Nooran mieleipiteelle ja jatkan linnan kasaamista Nooran tarkkojen ohjeiden mukaan. Puolen tunnin päästä Noora sanoo olevansa valmis ja juoksee jo äidin ja iskän luokse. Siirrän leluja vähän sivummalle ja menen omaan huoneeseeni. Kasvit pitäisi varmaan jaksaa joskus kastella.

Avaan läppäriltä sarjan ja uppudun siihen muutamaksi tunniksi.

Yhdentoista aikaan nakkelen kirjoja reppuun ja kaston huomiset kouluvaatteet valmiiksi. Sen jälkeen vielä juttelen Inkan kanssa tuon uusimmasta sarjavillityksestä.

Heitän lattialla pyörivän stressipallon valokatkaisijaan ja yllätyksekseni osun ja valot sammuvat. Suljen silmäni ja ajattelen, että Niklas makaisi vieressäni.

Piip, piip. Saatanan herätyskello. Kello on puol kasi ja koulu alkais kasilta. Mahtavaa.

Haukottelen ja vaihdan vaatteet. Tuijotan itseäni peilistä. Miks Niklas tykkäisi muka musta? Mähän oon tällänen vitun ruipelo pikkupoika vaan. Tunnen poskellani kyyneleen.

Yhtäkkiä Noora pomppii mun huoneeseen hiukset letitettyinä. Pyyhkäisen kyyneleen hihallani nopeasti pois.

"Huomenta", mutisen tuolle.

"Kato, äiti teki mulle letit", Noora iloitsee pyörien.

"Söpöt", naurahdan ja kannan tuon mukanani ulos huoneesta.

Noora menee syömään aamupalaansa. Otan kupin kaapista ja täytän sen vedellä.

"Etkö sä syö mitään?" äiti kysyy kahvikuppi kädessä.

"Ei mul oo nälkä, syön koulus muutenki iha kohta", totean.

"Okei. Me lähetään täs iha kohta nii haluuks Noel kyydin?" iskä huikkaa vessasta missä tuo asettelee hiuksiaan.

"Joo", sanon ja menen eteiseen laittamaan kenkiä jalkaan.

Autan Nooraa laittamaan tuon perhoskuvioisen haalarin päälle. Noora on aina ollut sellainen söpö, kaikkia rakastava pikkutyttö.

"Isiiii, tuu jo!" Noora huutaa taputtaen hanskojaan toisiinsa.

Pian istumme autossa. Iskä juttelee Nooran kanssa jotain siitä mitä tuo tekisi tänään päiväkodissa. Mä vaan istun hiljaa ja tuijotan ikkunasta ulos. Toivottavasti nään Niklaksen tänään.

Koulu on ennen päiväkotia, joten mut jätettiin matkalle. Noora ois kovasti halunnut tulla mukaan. Katson kun iskän bemari kurvaa pois koulun pihasta ja jään yksin pimeään lumisateeseen.

Kävelen koulun sisälle ja huomaan Inkan nojailemassa naulakoilla.

"Moi", huokaisen.

"Aamua, mites sulla?" tuo kysyy.

"Aivan jees. Niklas oli eilen meillä. Mites sulla?" kerron.

"Oiii, söpöö. No jaa oon jotain jutellu sen Aleksin kans", Inka sanoo posket punertuen.

"Oho oho", nauran pökkien tuota olkapäähän.

Menemme ekalle tunnille joka on kemiaa. Meinaan nukahtaa varmaan neljä kertaa.

Ruokailussa teemme tekemättömiä läksyjä. Koko maanantai menee ihan sumussa. Kotona alan jo miettimään olinko edes koulussa tänään.

Tiistai. Niklaksesta ei kuulu mitään. En vielä yrittänyt laittaa sille mitään viestiä, koska en haluu vaikuttaa miltään äidiltä joka paapoo koko ajan ja tiiän ettei Niklas tykkää mistää paapomiesta.

Keskiviikko. Alan jo miettimään, tuliko tuo muka kipeäksi yhden yön aikana. Epäilen.

minä: niklas? millo tuut kouluu??

minä: onks kaikki okei?

En saanut vastausta koko päivänä.

Torstai. Inkakin alkaa jo huolestumaan musta kun mietin koko ajan sitä missä melkein mustahiuksinen poika olisi nyt. Tunneilla vaan tuijotan vihkoa, enkä saa sanoista selvää. Käytävällä nään Niklaksen kaverit. Oliko niiden nimet jotkut Roope, Ossi ja Vilho. Otan heidät kiinni parilla harppauksella.

"Missä Niklas?" kysyn.

"Sen kun tietäis", heistä pisin, Roope toteaa.

"Ei oo paljoo näkyny tai kuulunu", Ossi harmittelee.

"Katooko se muka yleensä tällee vaa melkee viikoks?" mietin.

"Ei todellakaan. Vaikka Nikke on vähä tollane ketä ei kiinnosta kukaa tai mikään nii ei se sen elämän rakkautta tänne yksin jättäis", Vilho naurahtaa. "Jos se kotona on niin kyllä se oven avaa."

"Eiks teitä yhtää kiinnosta et teidä frendi on vaa kadonnu?" ihmettelen.

"Kiinnostaa, kiinnostaa. Me ainaki ollaa jo soiteltu kaikki maholliset läpi ja käyty ovella. Ei oo oikee vaihtoehtoja ku venailla, et se ilmottaa", Roope kertoo.

"No mä käyn niillä tänään", päätän.

"Okei, ilmotaks sit meillekki jos saat jotai tietoon?" Ossi kysyy.

"Tottakai", hymähdän ja lähden Inkan luokse.

Kävelemme Inkan kanssa vähän aikaa samaa matkaa kunnes tuo kääntyy kotikadullee. Melkein hölkkään Niklaksen kodin ovelle. Koputan oveen siinä toivossa, että joku tulisi avaamaan. Ovi avataan.

"Ai, sinä", Niklaksen äiti töksäyttää.

"Missä Niklas on?" kysyn.

"Se ei ole sinun asiasi", nainen vastaa tuhahtaen.

"Mä lupaan josset nyt mulle sitä kerro niin jostain mä sen tiedon kaivan", totean katsoen tuota suoraa sieluun.

"No ei se sen kummoisempi tieto ole. Lähetimme Niklaksen Itä-Suomeen sellaiselle uskonnolliselle leirille missä tuo sinun antama sairaus kitketään pois", nainen kertoo kädet puuskassa.

"Anteeks mitä helvettiä?" kysyn hämmentyneenä.

En saa enää mitään vastausta. Ovi paukautetaan naamani edestä kiinni. Otan puhelimeni ja laitan heti snäpissä Niklaksen frendeille viestiä siitä mitä juuri kuulin.

Niklaksen vanhemmat on vitun sairaita.