Trust / Luottamus

010 Sopimus Bashirissa

"Mitä jos kertoisin teille tarinan?"
Tyttö kohotti kiinnostuneena kulmiaan. Viimeksi hänelle oli taidettu kertoa tarinoita, kun hän oli lapsi. Sen jälkeen hän oli lukenut tarinansa itse.
"Sopii", Olivia vastasi asettuen istumaan mukavammin.
"Mitä haluaisitte kuulla?" Anton kysyi ja korjasi asentoaan.
"Ei ainakaan mitään prinsessoista ja prinsseistä. Olen saanut niistä tarpeekseni", Olivia tuumasi ja naurahti hiljaa. "Kertoisitko Seatopiesta? En tunne kaupunkia kovin hyvin."

Anton nyökkäsi ja pohti hetken.
"Joitakin vuosia sitten, Seatopien kaupungissa oli suuri kartano", mies aloitti kertomuksensa.

"Kartano oli melkein mahtavampi rakennus kuin silloisen kaupungin johtajan. Suuri pihapiiri, paljon eläimiä, suuri tila. Taloa piti varsin varakas suku. Lisäksi työntekijöitä oli tilalla suuri kaarti. Heitä tarvittiin sekä talossa, pelloilla että talleissa. Talo on vieläkin kuuluisa, ainakin se mainitaan kaupungin historiassa hyvin usein."
"Missä se tarkalleen sijaitsi?" Olivia uteli.
"Nykyisten muurien ulkopuolella. Kaupungin eteläpuolella, meren rantaan on sieltä melko pitkästi. Varsinaisen talon lisäksi alueeseen kuului joukko piharakennuksia", Anton selitti. Olivia piirsi mielessään karttaa, jotta ymmärtäisi paremmin kartanon sijainnin. Hän muisteli kuulleensa talosta. Niin varakkaista asukkaista jäi helposti jälki historiaan.

"Seatopiessa on lisäksi vanha majakka, vielä vanhempi kuin tämä kartano ja sen suku", Anton jatkoi. "Vaikka satama onkin rauhallisessa poukamassa, heti pohjoiskärjen tienoilla on vaarallisia luotoja. Majakka-"
"Kerro minulle niistä ihmisistä. Kartanon väestä", Olivia pyysi. Vaikka hän olikin kiinnostunut kaupungin historiasta, tavalliset ihmiset ja näiden elämäntarinat kiehtoivat häntä enemmän.

"Kartanon asukkaista?" Anton kysäisi ja näytti miettivän hetken seuraavia sanojaan. "Tunnen kyllä suvun ja osaan kertoa heistä. En vanhimmasta väestä, en aikaisemmista sukupolvista..."
"Ei se haittaa. Kuka kartanossa asui viimeiseksi? Enää sitä ei ole, eihän? Se ei ainakaan kuulu kaupungin veroalueelle", prinsessa sanoi. Anton nyökkäsi ja jatkoi sitten kertomustaan.

"Viimeisin perhe oli samaa sukua, jolla kartano oli ollut jo neljän polven verran. Talon isäntä ja emäntä, heillä oli kaksi lasta, tyttö ja poika. Heidän elämänsä oli jokseenkin tavallista, rauhaisaa."
Sanat alkoivat mukailla enemmän tarinaa kuin historian kertomusta. Olivia kuvitteli talon mielessään ja toivoi, että olisi joskus nähnyt piirroksen tai maalauksen sen pihapiiristä. Anton jatkoi puhumistaan rauhallisella äänellä, ja tyttö kuunteli.

"Tyttö kävi koulua opettajattarensa johdolla. Poika sai oppia samalta neidiltä, ja hänestä oli tarkoitus koulia tuleva kartanon isäntä. Pelloilla olisi ollut työtä jo heti nuoresta pitäen. Pojalla oli kartanossa monia omia piilopaikkojaan, jossa hän leikki itsekseen. Hänen äitinsä ei ollut siitä kovin tyytyväinen, sillä pojan olisi pitänyt jo alkaa opiskella ahkerasti. Poika ei kuitenkaan sen kummemmin välittänyt työstä tai oppimisesta, olihan hän nuori, ja hänellä oli vilkas mielikuvitus.

"Eräänä päivänä tämä poika oli leikkimässä keittiön puolella, jonne hän ei muutoin koskaan mennyt. Sehän oli palvelusväen puolta, joten lapsille oli jo pienestä opetettu, ettei heidän tarvinnut mennä keittiöön. Tavallisesti siellä oli kova vilske, ja keittäjä ajoi ulkopuoliset kiireesti ulos, kun palvelusväki laittoi ruokaa ja alkoi kantaa tarjottimia ruokasaliin. Poikaa ei sen kummemmin vahtinut kukaan, ja koska lounasaika oli ohitse, keittiössä ei ollut ketään", Anton puhui. "Uunipellille oli jätetty leivoksia jäähtymään. Poika ehti napata niitä ison satsin, ennen kuin livahti takaisin puutarhaan. Herrasväellä ei sinä iltapäivänä ollut teen kanssa tarjolla mitään."

Mies naurahti sanojensa päätteeksi ja katseli haikein ilmein jonnekin kirjoituspöydän tienoille. Olivia oli täysin imeytynyt tarinan mukaan, joten äkkinäinen lopetus sai hänet odottamaan jatkoa. Hänestä tuntui, että Antonin täytyi kertoa jostakin oikeasta tapahtumasta, eikä vain keksiä satua päästään. Miehen kuvaillessa taloa pystyi uskomaan, että hän olisi käynyt itse paikan päällä. Olivia muisteli, mitä oli itse kuullut ja oppinut kartanosta. Suvun nimi ei aivan tullut hänen mieleensä, mutta peltojen myöhempi jako kyllä, siitä ei edes ollut kauan...