Rakkausteoreema

KAHDEKSAN

Kuume nousi korkeaksi aamuyön tunteina. Jäin loppuviikoksi pois koulusta ja jouduin siirtämään opinto-ohjaajan tapaamista. India ja Brisa raportoivat, mitä tunneilla tapahtui, mutta en juurikaan jaksanut keskittyä kouluhommiin ennen viikonloppua. Oloni oli vielä sunnuntainakin niin väsynyt, että äiti vahti minua muutaman tunnin välein ja hän vaati, että maanantaina menisimme lääkäriin, ihan varmuuden vuoksi.

Sanoin äidille, että rasitin itseäni enemmän turhalla lääkärikäynnillä kuin jos olisi saanut nukkua senkin ajan uupumustani pois. En silti saanut vapautusta hänen vaatimuksestaan. Sain sentään mennä yksinäni, täysi-ikäinen kun olin.

Kirkkaasti valaistu aula sattui silmiin ja huokaisin helpotuksesta, kun pääsin lähtemään takaisin kotiin. Flunssani ei ollut sen kummallisempaa kuin Ivynkään, eikä lääkäri määrännyt kuin lepoa siksi aikaa, että kuume ei enää iltaisin nousisi uudelleen. Sydänoireita ei ollut, tulehdusarvot olivat normaalit.

Tietysti tiesin äidin pelästyneen, että minun kävisi kuten kesällä ja joutuisin pakkolepoon, mutta en omalta väsymykseltäni jaksanut olla kovin ymmärtäväinen. Tiesin, että minun olisi seuraavaksi peruttava tiistain tukiopetus ja toivottava, että keskiviikkona saisin jo poistua kotoa. Se sai minut ahdistuneeksi ja huomasin viivyttäväni viestin lähettämistä iltaan asti, vaikka selasin monta kertaa yhteystiedoissa uuteen kohtaan Julianin pienen kuvakkeen luo.

Lopulta rohkaisin mieleni, kun en muutakaan voinut, ja tungin puhelimen tyynyn alle, jotta en valvoisi vastausta koko iltaa. Julian oli jättänyt vastauksen yhdentoista jälkeen, jolloin olin onneksi jo nukahtanut ja siksi näin viestin vasta aamuyöllä, kun kävin hakemassa särkylääkettä. Hämmästykseltäni en hetkeen tajunnut, oliko viesti varmasti tullut oikealle vastaanottajalle. Sydän oli alkanut takoa rinnassa epätavallisen lujaa ja oloni muuttui hengästyneeksi pelkästä kännykän ruudun tuijottamisesta. Oli pakko napata silmälasit yöpöydältä ja laittaa ne päähän.

Sovitaan uusi aikataulu, kun haluat. Anteeksi, jos loukkasin sinua. Parane pian.

Luin sanat moneen kertaan ja mietin väsynyttä keskiviikkoiltaa. En saanut kiinni siitä, mitä hän oikein pahoitteli. Eikö minun olisi pitänyt pyytää anteeksi hänen aikansa tuhlaamista? Emme loppujen lopuksi olleet saaneet työtä tehdyksi, koska en kyennyt keskittymään tehtäviin ja lopuksi olin vielä ruikuttanut opiskelupelkojani. Ja Julian oli halannut minua.

Siitäkö tämä johtui? Hän pelkäsi ylittäneensä rajan pideltyään minua ja kuvitteli minun nyt keksivän sairastumisen tekosyyksi, että voisin jäädä pois tukiopetuksesta? Olimme sivunneet meistä puhumista niin läheltä, että olisiko Julian arvioinut tunteeni väärin?

Yhtäkkiä oloni alkoi olla hikinen ja tunsin poskieni hehkuvan. Ehkä kipulääke alkoi vaikuttaa ja kuume laski. Tai sitten ajatusleikkini oli jälleen saavuttanut sen hetken, kun kehoni tajusi reagoida mukana. Julian ajatteli minua paljon vahvemmin kuin olin ymmärtänyt. Olin kuvitellut olevani tunteineni yksin, mutta eikö tällainen vastaus osoittanut, että hänkin tunsi minua kohtaan jotakin muuta kuin ystävyyttä?

En saanut enää unta, mutta pyörin aamuyön tunnit sängyssä ja nousin ylös vasta kahdeksan aikoihin. Jätin Julianille oman vastaukseni luvaten, että näkisimme tavalliseen tapaan keskiviikkona. Minähän parantuisin siihen mennessä vaikka väkisin. Sen jälkeen ryhdyin kertomaan asiaa Brisalle, joka keskittyi minun ja Julianin tilanteen analysointiin koko fysiikan tunnin, ja epäilin opettajan jättävän hänet puhutteluun tunnin jälkeen jatkuvasta kännykänkäytöstä. Brisan viestit kuitenkin kannustivat. Hän oli kanssani samaa mieltä siitä, että tilanteessa oli potentiaalia. Minun pitäisi vain päättää, mitä tekisin.

Lähdin alakertaan hakemaan juotavaa arvellen, että muu perhe olisi jo ennättänyt lähteä. Löysin alakerrasta kuitenkin Ivyn, joka söi kiireellä aamiaista ja puki samalla takkia ylleen. Toivotin hyvän huomenen katse yhä kännykässä ja laskin hanasta kylmää vettä lasiin.