Rakkausteoreema

YKSI

Pysäkillä oli muitakin ja tummanvihreä kiskobussi oli täpötäynnä iltapäivän viimeisistä kotiinpalaajista, joten asetuin bussin keskiosaan lähelle ovea ja tartuin toisella kädellä vieressä olevaan keltaiseen tankoon. Nostin pienet kuulokenapit korviini takin taskusta ja valitsin kännykästä sopivan kappaleen muutamalla pyyhkäisyllä.

Mochesterin kaupunki oli sen verran pieni, että kiskobussin matka taittui vartissa, vaikka asuin ulkona ydinkeskustan alueelta. Seurailin matkan ajan hajamielisesti ikkunasta kaduilla kulkevia ihmisiä ja liikennettä samalla naputtaen sormilla rytmiä koululaukkuani vasten kuuntelemani musiikin tahtiin.

Jäin pois urheiluhallin pysäkillä ja kävelin korttelin verran asuinalueelle, jossa levittäytyi tasaisesti taloja vieriviereen, jokainen omalla lyhyellä kadullaan. Silmiini osui musta tasaperäinen auto pihassamme. Isä oli tullut aiemmin töistä kotiin. Äiti ei varmaankaan vielä ollut lähtenyt iltavuoroon. En ollut nähnyt nuorempaa siskoani Ivya kiskobussissa, joten kohtaisin vanhempani yksin.

Otin kuulokkeet pois korvistani eteisessä ja potkin kengät pois jaloista. Nenääni kantautui ruuan tuoksu. Sain vasta riisuttua takin, kun äiti jo tuli minua vastaan ja kertoi, että heillä olisi isän kanssa minulle vähän asiaa.

"Okei", vastasin lannistuneena ja jätin takin ja huivin naulakkoon. Astelin valkean keittiön ovelle varmaankin jo maani myyneen näköisenä, sillä äiti muutti tiukkaa ilmettään ja yritti hymyillä lohdullisesti. Isä haroi lyhyttä, vaaleaa tukkaansa vaivaantuneen näköisenä ja siirtyi pois hellan äärestä, jossa oli ollut valmistamassa päivällistä. Hän istui pöydän ääreen, selkä keittiötasoon päin.

Katselin jonnekin lattianrajaan, kun ei oikein tiennyt, miten vanhempani kohtaisin, uhmakkaasti vai alistuneesti. Minussa oli paljon samaa näköä kuin äidissä. Olin perinyt maantienvärisen tukkani häneltä ja kasvomme olivat samalla tapaa pyöreän muotoiset, mutta olin jostain syystä jäänyt häntä lyhyemmäksi.

Hiippailin peremmälle keittiöön ja sysäsin taas silmälaseja ylöspäin nenälläni miettien synkästi, voisinko vielä tämän ikäisenä kokea pienen kasvupyrähdyksen. Näyttäisin mieluummin yhtä vakaalta ja aikuiselta kuin hän, enkä tällaiselta ruipelolta kääpiöltä, joka suuttuessaan näytti pikkulapselta.

"Syksy ei ole alkanut ihan odotetulla tavalla ja arvosanasi ovat vain jatkaneet laskuaan", äiti sanoi. Onnistuin pitämään suuni kiinni ja olemaan sanomatta, että tiesin kyllä. Hän oli yllättävän rauhallinen, kun olin odottanut kiukunpuuskaa. Istua lysähdin tuolille pöydän toiselle puolelle isää vastapäätä ja vältin äidin katsetta, kun hän asetti kädet puuskaan rinnalle ja nojasi alaselkänsä tiskipöytää vasten katse yhä tiukasti minussa.

Äiti vilkaisi isää, ja kuin yhteisestä sopimuksesta hän jatkoi tuomioni kertomista.
"Päätimme, että loppuvuoden ajan opiskelet ahkerammin tukiopettajan kanssa."

Kesti hetken sisäistää hänen sanomansa. Olin odottanut jonkinlaisia kuritoimenpiteitä, kotiintuloaikoja tai vastaavaa, mutta tämä yllätti minut täysin.

"Tukiopettajan?" kysyin ihmeissäni. Poskiani oli alkanut kuumottaa. "En minä tarvitse mitään tukiopettajaa."

"Tämä on viimeinen vuotesi lukiossa, Viveca, ja arvosanoilla on merkitystä siihen, minkälaiseen korkeakouluun hakeudut", isä huomautti.

"Voin valita ihan mitä vain keskitason yliopistoista, eivät ne vain arvosanoja kat-"

"Teille nuorille uskotellaan, että voitte valita mitä vain kiinnostuksenne mukaan, mutta koulumenestys on aina painanut valinnoissa pääsykoetulosten rinnalla", äiti sanoi kuulostaen samalta kuin kuvittelin hänen kuulostavan töissään. Äänensävystä kuulsi, ettei hän kuuntelisi vastaväitteitä.