A/N: Heimoi, kiitos jälleen suuresti kaikista äänistä ja kommenteista! <3 Tässäpä olisi uusi luku, toivottavasti se on mieleenne.
**
Kun astun kaksi päivää myöhemmin yläkerran työhuoneeseen taikuuden oppituntia varten, löydän Valven nukkumasta pöytänsä äärestä.
Pysähdyn näyn yllättämänä ovensuuhun. Hänen edessään on vasta aloitettu kirje, kuin hän olisi nukahtanut kesken sen kirjoittamisen. Sulkakynä on kirvonnut Valven kädestä ja sotkenut yhden pergamenteista musteella. Voin vain kuvitella, kuinka uupunut hänen on täytynyt olla, jotta jotakin sellaista tapahtuisi.
Aamuisella kävelyllämme mikään ei vaikuttanut olevan toisin kuin tavallisesti. Sateen sijasta kalvaslinnan pihamaata oli peittänyt kirkas kuura. Jäätyneet ruohonkorret katkeilivat poikki kenkiemme alla, kun kuljimme rinnakkain ja puhuimme hengitys huuruten talveen valmistautumisesta ja Valven edellispäivän työtehtävästä. Se oli sijainnut yllättävän lähellä kotikylääni, paikassa, jonka nimi oli minulle etäisesti tuttu. Jos Valve oli ollut väsynyt jo silloin, en huomannut sitä.
Kävelen varovaisin askelin huoneen poikki. Valve liikahtaa aavistuksenomaisesti tarttuessani sulkakynään ja asettaessani sen mustepulloon, muttei herää. Hän on selvästi syvässä unessa. Se muuttaa hänen kasvonpiirteensä aina hiukan toisenlaisiksi: nuoremmiksi, haavoittuvaisemmiksi. Kuin vuosien paino olisi hetkeksi pyyhkäisty hänen kasvoiltaan.
En voi olla muistamatta viime kertaa, jolloin näin hänet unessa tällä tavoin. Kuumeisen yöni jälkeen, nukahdettuani hänen syliinsä, olin herännyt meistä kahdesta ensin. Vaikka oloni oli ollut paljon parempi, minut oli vallannut jokin pakokauhua muistuttava tajutessani, etten tuntenut Valven käsivarsia enää ympärilläni. Hän lupasi.
Valve ei ollut kuitenkaan lähtenyt pois. Hän nukkui tuolissa sängyn vieressä, kosketusetäisyyden päässä. Minulla ei ollut aavistustakaan, milloin hän oli siirtynyt pois vierestäni. Heti nukahdettuani? Vai oliko hän vartioinut untani vielä sen jälkeen, sydän täynnä syyllisyyttä, yrittäen saada itsensä vakuuttuneeksi siitä, että se mitä hän teki, oli oikein?
Huomaan, että hänen kulmiensa väliin on ilmestynyt juonne. Valve liikahtaa unissaan, mutta terävästi, kuin yrittäen paeta tai väistää jotakin. Siitä on jotakin melkein ahdistunutta. Revontulien liekit hohtavat aiempaa tummempaa valoa hänen selkänsä takana, kuin nekin olisivat aistineet muuttuneen tunnelman.
Pelastan pergamentinpalat Valven käsistä sivummalle, jotta ne eivät tahriutuisi enempää musteeseen. Vatsassani on epämiellyttävä tunne. Äkillinen levottomuus saa minut ajattelemaan huonoja päiviä mädän jälkeen, niitä, jolloin hän toisteli unissaan Nessan nimeä. Ne hetket olivat huolettaneet minua jo silloin, ja nyt niiden merkitys on väistämättä entistäkin syvempi. Vuosien paino on ehkä kadonnut hänen kasvoiltaan, mutta se ei tarkoita, etteikö sitä olisi.
Mieleeni muistuu väistämättä myös se, mitä Valve kertoi minulle pohjoistornissa. Minä näen unia. Niissä mestarini on edelleen elossa, ja sinä olet hänen morsiamensa. Tiedän, mikä kohtalosi on, ja siitä huolimatta annan sinun mennä hänen mukanaan. Vaikka asiat välillämme ovat nyt paljon paremmin, näkeekö hän sellaisia unia yhä?
Kysymys tuntuu jääkylmältä vedeltä ihollani. Totuus on, etten tiedä, nukkuuko hän yönsä hyvin vai huonosti. Vainoavatko hänen aaveensa häntä vielä.
Juonne Valven kulmien välissä ei ole silennyt. Juuri kun päätän, että minun on parempi herättää hänet, hän havahtuu. Kestää hetki, että unen voima päästää otteensa hänestä. Minut nähdessään Valve räpyttelee hitaasti silmiään, kuin yrittäen erottaa toisistaan kuvitelman ja todellisuuden.
"Alisa."
Sydäntäni särkee kuulla huojennus hänen äänessään. "Ikäviä unia?"
"Jotakin sen tapaista", Valve mutisee yhä hiukan tokkuraisesti ja hieroo kasvojaan käsillään. Huomatessaan keskeneräisen kirjeen ja musteisen pergamentin hänen ilmeensä venähtää. "Mikä sotku. Olen tehnyt töitä iltaisin liian myöhään."
Minä istuudun häntä vastapäätä. Näen sen mielessäni selvästi, Valven uppoutuneena töittensä pariin pitkälle yöhön. En ole varma, pidänkö siitä.
Mutta ainakaan syy hänen väsymykseensä ei ole painajaisissa tai mädässä.
"Reinan ja noitien takiako?" kysyn.
Edmundin hovista ei ole kuulunut vieläkään mitään neuvonantaja Kristjanin kuoleman jälkeen. Valve on käyttänyt näennäisen hiljaisuuden hyödyksi ja ottanut yhteyttä aiempien liittolaistensa lisäksi myös muihin sellaisiin noitapiirin jäseniin, joiden hän olettaa haluavan olla avuksi Reinaa ja Edmundia vastaan. Noitien tuki on tässä tapauksessa Valven mukaan korvaamattoman tärkeää.
Heidän tavoittaminensa on kuitenkin hyvin hidasta ja työlästä, suostuttelusta puhumattakaan. Pelkkä kirjeellä lähestyminen tai tapaaminen ei riitä, vaan Valven on osoitettava luotettavuutensa erilaisin vastapalveluksin. Ilmeisesti kyseessä on pieni hinta siitä, että noidat edes harkitsevat uhmaavansa ylempiarvoisten sisartensa päätöksiä.
Valve huokaa. "Osittain. Välini noitapiireihin ovat olosuhteisiin nähden hyvät, mutta tällaisissa asioissa he eivät luota muihin taikuudenkäyttäjiin helposti. Minun on puhuttava itse omasta puolestani, ja se vie aikaa."
"Luuletko, että he auttavat lopulta?"
"Ehkä. Toivoakseni ainakin osa heistä."
Valve katsoo edessään olevaa keskeneräistä kirjettä, muttei vaikuta todella näkevän siihen kirjoittamiaan sanoja. Jokin painaa selvästi hänen mieltään. Hiljaisuus ehtii levitä väliimme, ennen kuin hän jatkaa:
"Lisäksi – olen ollut jälleen yhteydessä Harmaan ja Väkeen. He ovat viimeinkin valmiita auttamaan metsänpeiton suhteen. Närri matkaa Osmaan eräs toinen maahinen mukanaan parin päivän sisällä."
Minä suoristaudun yllättyneenä. Osma ja sen tapahtumat ovat jotakin, josta emme ole juuri puhuneet. Tiedän kuitenkin, että Valve on lähestynyt Muoria pyynnöllään auttaa jo aiemmin, turhaan. Väki ei koe velvollisuudekseen korjata metsänpeiton aiheuttamia vahinkoja missään muualla kuin toisella puolella – mikäli heidän mielestään kyse edes on mistään vahingollisesta.
"Mikä sai Harman muuttamaan mielensä?" kysyn.
"Rehellisesti sanottuna sain käyttää kaiken mahdollisen vaikutusvaltani. Tärkeintä on, että Väen avun myötä mies parantuu. Metsänpeitto on vääristänyt hänen muistojaan jo pitkään, mutta vielä ei ole liian myöhäistä. Toivon vain –"
Valve keskeyttää itsensä kesken lauseen, suupielet tiukaksi viivaksi pusertuneina, mutta jatkaa sitten pakotetun rauhalliseen sävyyn:
"Toivon vain, että hänen ja hänen perheensä ei olisi tarvinnut kärsiä näin pitkään. Kyseessä on minun virheeni. On velvollisuuteni korjata se."
Ilmeeni on jotakin huojentuneen ja huolestuneen väliltä. "Tarkoittaako se sitä, että matkustat uudelleen Osmaan?"
"Närri kumppaneineen tulee käyttämään peitelumousta, mutta ymmärrettävästä syystä Osman kyläläiset eivät silti päästä ketä tahansa miehen luokse. Menisin heidän mukaansa joka tapauksessa. Minun on oltava paikalla, saattamassa tämä loppuun."
Minä nyökkään hitaasti. Se on hyvä, saada Osmaa kohdanneelle murheelle viimein onnellinen päätös. En voi silti mitään sille, että ajatus pohjoisen kylästä tekee minut hermostuneeksi. Paikallisten avointa vihamielisyystä Valvea kohtaan on mahdoton unohtaa, puhumattakaan Nessan siskosta. Vanhan naisen käheä, särkynyt ääni kaikuu hetken päässäni. Minne maagi on haudannut Nessan luut?
Värähdän, puoliksi surusta, puoliksi ikävien muistojen takia. Hetken verran mielessäni käy pyytää, että voisin mennä Valven mukaan. Mietittyäni asiaa tulen siihen johtopäätökseen, ettei se olisi ehkä sittenkään hyvä idea. En pystyisi olemaan kylässä enää pelkkä muukalainen, ja kuka tietää, millaisia puheita Else on minusta muille levittänyt.
"Saamme tietää Osman tilanteesta enemmän parin päivän sisällä", Valve sanoo, havahduttaen minut ajatuksistani. "Mutta nyt – on taikuuden oppituntisi vuoro, eikö?"
Minä silmäilen häntä arvioiden. "Jos olet yhä väsynyt, sinun olisi parempi levätä."
Valven suupielillä käy hymy. "Kuten huomasit, ehdin levätä ennen saapumistasi. Millainen opettaja oikein olisin, jos vain nukkuisin silloin, kun sinä kaipaat opetusta? Sitä paitsi aina kun yritän sanoa sinulle samaa oppituntiesi aikana, otat kasvoillesi kaikkein uhmakkaimman ilmeesi."
"Noh, ehkä edes toisen meistä pitäisi yrittää pitää huolta voinnistaan. Sinä olet meistä kahdesta tiettävästi vanhempi ja viisaampi", minä huomautan kuivaan sävyyn. Se saa Valven nauramaan matalasti. Olivatpa hänen unensa tai ajatuksensa Osmasta kuinka ikäviä tahansa, niiden jäljet eivät enää erotu hänen kasvoiltaan.
"Nämä oppitunnit kanssasi ovat yksiä päiväni parhaita hetkiä. Et kai kieltäisi minulta niitä?"
Puuskahdan peittääkseni, miten vahvasti hänen äänensä äkillinen lämpö minuun vaikuttaa. "Päiväsi parhaita hetkiä ovat ne, kun minä kompuroin taikuuden suhteen?"
"Niin", Valve sanoo täydellisen vakavana. "Kyse ei tosin ole kompuroinnista, vaikka se sinusta itsestäsi ehkä tuntuukin siltä. Aloitammeko?"
Minä nousen ylös toivoen, etteivät poskeni punoita liikaa. Valve siivoaa paperit pois pöydältään ja asettaa tutun lasipullon sen päähän. Odotus, jonka tyhjän pullon näkeminen minussa herättää, on sekin tuttu. Ehkä tällä kertaa onnistun. Suljen silmäni ennen kuin Valve kehottaa minua tekemään niin.
Määrätietoisuudestani huolimatta kaikki sujuu täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin. Yhä uudelleen ja uudelleen minä hapuilen otteen valosta, kiedon sen langaksi käsissäni, mutten kykene tekemään enempää. Turhauttavinta on, etten tiedä, missä vika pohjimmiltaan on. Aina kun kuvittelen jonkin muuttuneen, otteeni taikuudesta vain yksinkertaisesti haihtuu. On kuin minkäänlaista voimaa ei todellisuudessa olisikaan sisälläni.
Àstar. Àstar. Vaikka yritän lausua loitsun eri tavoilla, se on minulle pelkkä vieraan kielen sana, taikuus sittenkin tyhjää tilaa käsieni välissä. Mitä oikein teen väärin?
"Kyse ei ole siitä, että tekisit jotakin väärin", Valve sanoo esittäessäni kysymyksen viimein ääneen. Turhautumiseni kaiketi näkyy kasvoiltani, sillä hän kävelee lähemmäs kohdatakseen kunnolla katseeni. "Tiedän, että se on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta sinun ei pidä antaa sijaa liialle epäilykselle. Taikuus on uskoa mahdottomaan, muistathan?"
"Muistan", huokaan. "Minä vain... Kaikki tuntuu sen suhteen niin häilyvältä..."
Valve tarkastelee minua kiinteästi. "Minulla oli syyni valita juuri tämä nimenomainen loitsu. Ymmärrät sen kyllä, kun onnistut."
Kun onnistun. Hänen äänessään on tuttu varmuus, luottamus, joka ei horju. Minä suljen hetkeksi silmäni, annan itseni tukeutua siihen. "Hyvä on."
Käännyn jälkeen kerran lasipulloa kohti. Àstar. Àstar. Ástar. Ajantaju ja huoneen yksityiskohdat häviävät ulottuviltani keskittyessäni pelkästään loitsuun. Ainoa asia, jonka aistin jopa pimeän ja häilyvän valoni läpi, on Valven läsnäolo.
Sen jälkeen, kun yritin tavoittaa hänen taikuutensa lähdettä, olen tuntenut hämärän ympärilläni eri tavalla. Vahvemmin. Jokin aiemmin minulta salattu on kaiken aikaa aivan ulottuvillani.
Se ei silti auta minua oman taikuuteni suhteen. Lukemattomilta vaikuttavien epäonnistuneitten yritysten jälkeen on hankalaa pitää turhautuneisuutta loitolla. Jopa loitsun ajatteleminen alkaa olla vaikeaa.
"Alisa." Valve kävelee eteeni niin, että huomioni siirtyy ástarista väistämättä häneen. "Olet tehnyt tänään tarpeeksi."
Tällä kertaa en ryhdy väittämään vastaan, nyökkään vain. Nieleskelen kitkerää pettymystäni. Mistä se oikein kumpuaa, tämä taikuuteen liittyvä kärsimättömyys? Ehkä minun pitäisi kokeilla langan sijasta sittenkin jotakin täysin muuta, enemmän voimakasta kuin käytännöllistä. En vain keksi, mikä se olisi.
Valve antaa katseensa kulkea minussa tutkivana. Äkkiä hän kysyy:
"Haluaisitko lähteä ulos?"
Katson häneen hämmästyneenä. "Mitä?"
"Eräs noidista on pyytänyt minua tuomaan itselleen vastapalveluksena koivun tuohta. Lähtisitkö hakemaan sitä yhdessä kanssani?"
Kalvaslinnan metsä on täysin toisenlainen kuin käydessäni siellä viimeksi.
Edellisellä kerralla hallavapeuran loukkaantuminen oli tehnyt tunnelmasta painostavan, miltei pahaenteisen. On kuin taikaolennon tuntema kipu olisi sekoittunut maaperään ja puiden varjoihin. Joka ikinen ääni ja liikahdus oli ollut kehotus kiirehtiä, kulkea mahdollisimman nopeasti.
Nyt ilma siellä on helpompaa hengittää, pihkantuoksuista ja samalla kuulasta. Lämpötila ei ole noussut edes päivän myötä niin paljon, että aamuinen kuura olisi kadonnut kokonaan. Sen kimallus puiden oksilla ja kaarnassa tuo mieleeni jäiset kukat.
Kuljen muutaman askeleen jäljessä Valvesta, puiden lomasta paljastuvalla lähes olemattomalla polulla, jonka hän on meitä varten löytänyt. Hän kävelee edelläni varmasti ja tottuneesti, kuin metsä olisi kalvaslinnan tavoin hänen valtakuntaansa. Meitä ympäröivä iättömyys muistuttaa minua siitä, että todellisuudessa metsä kuuluu ainoastaan itselleen.
"Pitääkö meidän pyytää jälleen lupa Kurimukselta?" kysyn. Joudun myöntämään, etten ole erityisen innostunut kohtaamaan uudelleen sokeaa näkkiä, olipa tämä metsän Vanha tai ei.
"Ei", Valve vastaa huojennuksekseni. "Emme mene tällä kertaa niin kauas, että se olisi tarpeen. Mutta meidän on kiitettävä metsää tuohesta, vieraanvaraisuudesta ja anteliaisuudesta, jonka se meille suo."
"Miksi kyseinen noita haluaa sinulta juuri tuohta?"
"Ei mitä tahansa tuohta – sen on oltava tämän nimenomaisen metsän koivusta, Vanhojen mailta. Noidat yhdistelevät tällaisia elementtejä usein omaan taikuuteensa luodessaan krafjan kaltaisia loitsuja."
Puhuessaan Valve kääntyy juuri parahiksi nähdäkseen, miten yritän löytää jalansijaa maasta irvistelevien juurien seasta. Hän ojentaa minulle kätensä, ja tartun siihen.
Jatkamme matkaa käsikkäin. Yläpuolellamme puiden latvustossa laulaa jokin kirkasääninen lintu, vaikka kesä on jo kauan sitten päättynyt. Kohottaessani katseeni olen näkevinäni vilahduksen sen tuhkanharmaista sulista.
Turhautunut mieleni tyyntyy metsässä askel askeleelta. Nyt kun minun ei tarvitse kaiken aikaa yrittää tavoittaa valoa sisältäni, sen tuttu värähtely sydämenlyöntieni lomassa tuntuu... hyvältä. Oikealta, juurettomanakin. Puiden keskellä on helpompi olla jälleen toiveikas. Kyse ei ole siitä, etteikö taikuuttani lainkaan olisi. Minun on vain opittava käyttämään sitä. Ymmärrät sen, kun onnistut.
Kunpa vain muistaisin tämän varmuuden myös loitsua luodessani.
"Kiitos", sanon Valvelle hetken mielijohteesta. Hänen vilkaistessaan suuntaani selitän:
"Että otit minut mukaasi. Tiesit, että tarvitsen juuri nyt jotakin tällaista, eikö niin? Raikasta ilmaa ja jotakin tehtävää, ja..." Sinun seuraasi.
"Sinun ei tarvitse kiittää minua." Valve kääntyy jälleen eteenpäin. "Sitä paitsi pyysin sinut tänne täysin itsekkäistä syistä."
Nielaisen. "Kuinka niin?"
"Koska halusin sinut mukaani." Valven vastaus on karhea. Hän ei katso minua niin sanoessaan, mutta sormemme ovat kietoutuneet edelleen lujasti yhteen. Yritän turhaan hillitä suloista sekasortoa rintakehässäni, olla ajattelematta tapaa, jolla Valve lausui sanan haluta.
Onko se säälittävää, kaivata häntä näin, vaikka hän on vain muutaman askeleen päässä?
Kuljemme eteenpäin enempää puhumatta, tohtimatta rikkoa sanatonta välillämme. Jonkin ajan kuluttua huomaan meidän päätyneen koivujen reunustamalle pienelle aukealle. Se muistuttaa minua hiukan paikasta, josta löysimme hallavapeuran. Vaaleiden puiden muodostama maisema on täysin erilainen muuhun metsään verrattuna, kätketty sirpale toista maailmaa.
Tunnen miten metsän iättömyys, sen oma taikuus, lepää puiden yllä. Äkillinen vaitonaisuus tuo mieleeni talven hiljaisuuden.
Valve astelee koivurivistön luo, minä hänen vierellään. Hän tutkii siroja runkoja hetken arvioivasti, kunnes ottaa vyöltään veitsen. Irrotan hiukan vastahakoisesti otteeni hänen kädestään, jotta hän kykenee kumartumaan koivun juureen ja leikkaamaan pienen palan valkoisena hohtavaa tuohta. Ilman kylmyydestä huolimatta se irtoaa yllättävän helposti.
"Varjá", Valve sanoo äärimmäisen kunnioittavalla äänellä. Hän laittaa tuohen vyöllään olevaan pussukkaan ja asettaa kätensä koivulle, lausuu lisää vanhan kielen sanoja. Tajuan, että hän kiittää metsää taikuutensa avulla: kyseessä ei ole niinkään loitsu kuin vastalahja. Mielessäni näen, kuinka aavistus hämärää ja vedenkirkkautta virtaa lempeästi koivun sydämeen.
"Tulisiko minunkin...", aloitan kuiskaten, haluamatta murtaa hetken haurautta. Valve pudistaa päätään.
"Tämä riittää. Voit kuitenkin kiittää, jos haluat."
Minä polvistun hänen viereensä kylmään maahan ja asetan käteni koivulle. Sanon yhtä kunnioittavasti kuin Valve aiemmin:
"Kiitos. Varjá."
Olen tuntevinani kevyen kihelmöinnin sormenpäissäni, jonkinlaisen vastauksen. Se on ohi miltei heti. Valve tarkkailee minua, mutta mitä ikinä hän ajatteleekin, hän ei lausu sitä ääneen.
Me nousemme yhdessä puun juurelta. Tajuan niin tehdessäni, etten haluaisi lähteä aivan vielä takaisin. Annan katseeni kiertää aukealla ja kuuran koristelemissa koivuissa. Hengitykseni huuruaa viileässä, kun vedän matkaviitan tiukemmin ylleni. Iltapäivä on jo niin pitkällä, että pian alkaa hämärtää.
"Tämä on kovin kaunis paikka", sanon.
"Niin." Vilkaistessani Valvea näen myös hänen katselevan tutkivasti ympärilleen, kuin haluten nähdä maiseman minun laillani. "Minulla oli tapana käydä täällä usein, ennen."
Äkisti jostakin läheltä kantautuu kirkas laulu. Käännyn ja huomaan aiemmin näkemäni pikkulinnun istuvan koivun oksalla, tarkkailemassa meitä uteliaasti mustilla silmillään. Ulkonäöltään se muistuttaa varpusta, mutta on täysin harmaa lukuun ottamatta pieniä valkoisia merkkejä siipiensä kärjissä.
Katseidemme kohdatessa lintu laulaa jälleen, kauniilla tavalla yksinkertaisen sävelmän. Esityksen loputtua se vaikuttaa tyytyväiseltä itseensä, enkä voi olla hymyilemättä.
"Ah. Talventuoja." Valve on kävellyt lähemmäs tarkkaillakseen lintua. "Meillä oli onnea. Sen laulua pääsee kuulemaan nykyisin vain harvoin."
"Talventuoja?"
"Se on yksi tämän metsän asukeista, iältään vanhempi kuin voisi kuvitella. Näin sen ensimmäisen kerran oppipoikavuosinani."
Minä katson lintua uusin silmin. "En ole kuullut talventuojasta koskaan ennen."
Valve nyökkää. "Toisin kuin kaltaisensa linnut yleensä, se ei laula lainkaan kesäkuukausien aikaan. Talventuojan laulu merkitsee sitä, että talvi on jo aivan –"
Samalla hetkellä, kuin pienen linnun laulu todella olisi merkki vuodenaikojen vaihtumisesta, alkaa sataa lunta.
Minä kohotan katseeni hämmästyneenä taivaalle. Hiutaleet ovat suuria ja pehmeitä, unenomaisia. Ne lankeavat maahan hiljaisella voimalla, sulavat päälaelleni ja olkapäilleni. Sade muuttuu aina vain tiheämmäksi, niin että aukea peittyy ennen pitkää valkeaan. Talventuoja kujertaa vielä yhden lyhyen melodian ja lennähtää sitten koivun oksalta, kutsumaan lunta jonnekin toisaalle.
"Oh."
En osaa sanoa muuta. Kohotan käteni koskettaakseni lumihiutaleita, aivan kuten Malva olisi kotona tehnyt. Koivut kantavat lunta oksillaan kuin koristeellista huntua, yhä kuurasta kimaltaen. Huuleni kohoavat uudelleen hymyyn. Vaikka elämäni on muuttunut niin paljon, ensilumi tuntuu yhä joltakin taianomaiselta. Ajatus saa minut naurahtamaan ääneen tajutessani, että mietin moista maagin, maagisulhaseni, vierellä.
Käännyn Valven puoleen kertoakseni siitä hänelle. Lumihiutaleet ovat takertuneet pehmeästi palmikkooni, silmäripsiin. Niitä on siellä täällä myös hänen mustissa hiuksissaan. En kykene hillitsemään hymyäni.
"Valve..."
Mutta sitten näen, miten hän minua katsoo. Silmät tummuneina, täynnä kaipausta. Kuin olisin ainoa asia, jonka hän on koskaan halunnut.
Sanat kuihtuvat huulilleni.
Valve ottaa askeleen minua kohti. Hermostuksensekainen odotus värähtää vatsassani suloisesti. Myös valo värisee sisälläni, samalla tavalla kuin silloin, kun kosketin hänen taikuuttaan. Se on niin kovin paljon, kaikki mitä tunnen Valvea kohtaan. Tiedän, etten kuvittele energiavirran huminaa ihoni alla.
Kurottaudun eteenpäin hänen kumartuessaan puoleeni ja suudellessaan minua.
Satavan lumen keskellä se tapahtuu jotenkin – hiljaa. Lempeästi. Valven huulten painautuessa omilleni suustani karkaa helpottunut huokaus. Se on kuin kaiku aina vain enemmän haluavasta sydämestäni. Viimeinkin. Viimeinkin. Kiedon käteni hänen niskaansa, painaudun häneen kiinni. Valve suutelee minua hitaasti, tutkivasti, niin että tunnen ennen pitkää vajoavani pehmeään kosketukseen. Hänen sormensa ovat hiuksissani.
Jossakin vaiheessa me irtaudumme toisistamme vetääksemme henkeä. Palmikkoni on purkautunut. Tiedän, että poskeni punoittavat täysin muusta syystä kuin kylmästä. Myös Valve näyttää kaikkea muuta kuin tyyneltä itseltään. Se ilahduttaa minua enemmän kuin tahdon myöntää. Oloni on riemukas, kuin juopunut. Aavistuksenomainen tila välissämme on jo nyt liian paljon.
Valven kädet ovat eksyneet pitelemään minua lujasti vyötäisiltä. Hänen silmänsä ovat yhä tummat, mutta ilme hänen kasvoillaan on muuttunut varovaisemmaksi kuin ennen suudelmaa. Hän tarkastelee minua kysyvään sävyyn.
En voi mitään sille, että iloni haihtuu. Sen sijasta minussa kohoaa ahdistus, muisto edellisestä kerrasta. Olen pahoillani.
Ennen kuin ehdin estää itseäni, töksäytän:
"Et kai... et kai katunut sitä?"
"Katunut...?" Valve räpäyttää silmiään. Ymmärrys tavoittaa hänet kuitenkin nopeasti. Nähdessään minun välttelevän katsettaan epävarmana hän kumartuu suutelemaan minua vielä kerran, tavalla, joka ei jätä pienintäkään sijaa ajatukselle katumuksesta. Kipeä solmu rintakehässäni löyhtyy.
Sen jälkeen Valve painaa otsansa vasten omaani.
"Minun oli tarkoitus... odottaa. En aikonut – tuosta vain, ajattelematta..."
"Odottaa mitä?" kysyn hiljaa. Tällä menolla lumisade kastelee meidät molemmat, mutten kykene välittämään.
"Että olisimme molemmat valmiita, luullakseni. Sinulla on riittänyt työtä taikuutesi kanssa, ja minä... On yhä niin paljon..."
Valve on vaiti niin pitkään, etten ole varma, aikooko hän ollenkaan jatkaa. Lopulta hän sanoo:
"Unissani sinä yhä katoat. Olen ollut näinä viime päivinä onnellisempi kuin vuosiin, mutta silti minun on mahdotonta unohtaa, että on asioita, joita en ole todellisuudessa kohdannut. Tahdon tehdä niin, sekä sinun että itseni vuoksi."
Minä kosketan varoen hänen kasvojaan, leuan terävää linjaa. "Olen iloinen, että et odottanut. Tiedät kyllä, etten ole menossa minnekään, Valve."
"Tiedän. Minä tiedän sen." Sanoistaan huolimatta Valve vetää minut vielä hiukan lähemmäs, kuin ei täysin uskaltaisi luottaa tämän hetken kestävyyteen. Hän kohtaa päättäväisesti katseeni. "Virheeni korjaaminen Osmassa on yksi askel. Mutta on muutakin, jota minun pitää tehdä. Jotakin, johon luulen tarvitsevani sinun rohkeuttasi."
"Autan sinua missä vain ikinä voin. Minä lupasin."
Hänen painajaisensa, huonot päivänsä, menneisyyden aaveet. Haluan kohdata ne hänen kanssaan, yhdessä. Tiedän Valven lukevan sen kaiken vastauksestani. Hän hengähtää ja suutelee kevyesti otsaani, kuin ei voisi itselleen mitään. Vaikka ilma on kylmä, Valven huulet ovat lämpimät. Hän tuoksuu taikuudelleen ja sulaneelle lumelle.
"Nessan sisko. Minun on tavattava hänet ja kerrottava, mitä todellisuudessa tapahtui. Matkaatko Osmaan vielä kerran kanssani?"
**
A/N2: Toivottavasti kerrotte, mitä mieltä olitte. :)