Vähän kerrallaan päiväni linnassa saavat muodon. Ne koostuvat hiljaisista aamiaisista, lukusalin kirjoista, Eddan keittiön lämmöstä auttaessani taloustöissä. Häneltä saan kuulla lähimetsän olennoista: suosikkini on tarina sokeasta näkistä, joka nuokkuu sateisina päivinä Virvalammella.
Eniten vietän aikaa puutarhassa. Omenapuuhun en tohdi koskea, mutta huolehdin muusta parhaani mukaan. Kitken rikkaruohot, kastelen kukat, maanittelen kylmien öiden säikyttämiä ruusuja kasvamaan. Upottaessani sormeni viileään multaan minä tiedän paikkani maailmassa.
Päivilläni linnassa on muoto, mutta Valve ei niihin kuulu. Hän on enemmän poissa kuin paikalla, hoitamassa kiireisenä maagintehtäviään. Se ei vaivaa minua. Valintaseremonia alkaa tuntua yhä enemmän pelkältä unelta.
Välillä huomaan silti miettiväni, voisiko jokin olla myös toisin.
**
Auringonvalo paistaa kirkkaana silmiini astuessani sisään puutarhan portista. Edda on pyytänyt minua tuomaan yrttejä keittoa varten, mutten malta olla katsomatta, miten ruusut voivat. Sää on ollut aiempaa lämpimämpi, melkein kesäinen. Ehkä siksi kukat eivät näytä enää niin kurjilta.
Sivelen varovasti punaisia terälehtiä, kun äkkiä jokin kiinnittää huomioni. Se on paha aavistus, äkillinen levottomuuden tunne: kaikki ei ole kunnossa. Kasvit ympärilläni tuntuvat nekin pidättävän hengitystään, kuin peloissaan.
Käännyn kannoillani yrttejä muistamatta. Tiedän vain, että minun on löydettävä Edda.
En ehdi keittiöön asti. Linnaneteiseen päästessäni minut pysäyttää aloilleni nauru, joka tuntuu kumpuavan kaikkialta ja samalla ei mistään. Se särkee luitani kuin kylmä.
"Kuinka suloinen ihmislapsi! Ei sinun tarvitse minua säikkyä."
Nainen on ilmestynyt pimeästä eteeni vaivihkaa kuin varjo, valkoiseen pukeutuneena. Väri ei tunnu oikealta hänen yllään. Ehkä se johtuu silmistä, jotka ovat karmiininpunaiset, tai naurusta, joka on jäänyt kalvamaan mieltäni. Se muistuttaa tarinoiden räyhähengistä, jotka ajavat järjiltään.
Hän ei ole ihminen. Toisaalta olen varma, ettei hän ole myöskään maagi - ei ainakaan samalla tavalla kuin Valve.
Suoristaudun, saan sanottua jotenkuten:
"Linnan isäntä ei ole paikalla juuri nyt. Ehkä voisitte-"
"Voi, emme me sitä ilonpilaajakrummía kaipaa, emmehän?" Naisen hymy venyy venymistään. Siinä on jotakin melkein nälkäistä. "Kultaseni, sinun vuoksesi minä olen tänne tullut."
Otan askeleen taaksepäin, jolloin olento seuraa välittömästi perässä. Tunnen pulssini tihenevän: pelko on terävä kipu rintakehässä. Etsin mielessäni pakotietä, mutta sellaista ei ole.
"Älä turhaan vastustele", nainen hyrisee. Hän on niin lähellä, että voin haistaa hänen hengityksensä: se löyhkää jollekin mädänneelle. "Lopulta suorastaan anelet lisää!"
Terävät kynnet kiertyvät olkapääni ympärille. Yrittäessäni riuhtaista itseni irti ne painuvat aina vain syvemmälle, repivät rikki tunikan kankaan ja ihon. En silti päästä kivuliasta hengähdystä ulos. Naisen silmät hehkuvat hänen nojautuessaan lähemmäs.
"Hiukan vain-"
"Tervehdys, Kiira."
En pysty estämään helpottunutta nyyhkäystä. Valve hymyilee, mutta yötaivas hänen äänessään ei vielä koskaan ole ollut yhtä kylmä.
"Arvostaisin kovasti, ettet yrittäisi vahingoittaa ketään kodissani", Valve sanoo astellessaan lähemmäs. Kevyesti lausutuista sanoista huolimatta pystyn erottamaan hiljaisen uhkan hänen liikkeistään. "Etenkään häntä."
"Vahingoittaa?" punasilmäinen nainen toistaa, kuin ällistyneenä. "Loukkaat noidankunniaani, maagi. Minähän halusin vain nähdä ihastuttavan morsiamesi paremmin."
Nainen päästää kuitenkin irti ilmiselvän vastahakoisesti. Kompuroin kauemmas olkapäätäni pidellen, jolloin Valven katse viivähtää nopeasti minussa. En osaa tulkita hänen silmiensä ilmettä.
"No, nyt olet nähnyt hänet, Kiira, joten voit lähteä."
"Aina yhtä vieraanvarainen", Kiiraksi puhuteltu sanoo maireasti. "Älä pelkää, en aio koskea häneen - enää. En vain voinut vastustaa kiusausta, ymmärräthän? Ihmiset alkavat olla harvinaisuuksia täälläpäin."
Naisen kynnet kiiltävät punaisina verestäni.
"Sinä se jaksat aina vain yllättää, krummí. Elät täydellisessä hiljaisuudessa vuosikymmeniä, kunnes yllättäen palaat ihmisten ilmoilta nuorikon kanssa! Tuo muistoja mieleen, eikö?"
Valven silmät kapenevat. Tunnen ilmassa hänen taikuutensa painavuuden, taivaan ennen ukkosta. Olen varma, ettei se jää huomaamatta myöskään Kiiralta, jonka hymy ei silti missään vaiheessa sammu.
"Milloinkas häät ovat?"
Kysymyksessä on selkeän ivallinen sävy, enkä voi olla sävähtämättä. Valven vastaus on kuitenkin väritön:
"Hän ei ole tarpeeksi vahva seremoniaan."
Katson häneen epävarmana siitä, mitä hän tarkoittaa. Kiira tuhahtaa silmäillen minua arvioivasti.
"Väitätkö, ettei tyttö kestäisi ævíntyria? Minusta hän vaikuttaa pystyvämmältä kuin ne, joita Rahkolla oli tapana valita."
Minun on kamppailtava ymmärtääkseni sananvaihdosta edes jotakin. Kiiran hymy on terävä viilto hänen seuratessaan, kuinka ilmeet vaihtuvat kasvoillani.
"Älä huoli, kultaseni - minun sylini on aina avoinna sinulle. Kutsu minua sitten, kun olet kyllästynyt ilonpilaajamaagiin."
Naisen silmät hehkuvat suuntaani punaisina kuunsirppeinä. Ehkä vain kuvittelen, että se saa olkapäätäni jäytävän kivun yltymään. Kuulen Valven vetävän terävästi henkeä, kuin sanoakseen jotakin. Minä ehdin kuitenkin ennen häntä:
"Niin ei tapahdu."
Sanoissani on varma kaiku, vaikken saakaan riisuttua kaikkea pelkoa äänestäni. Kiiran hämmästyneisyys peittyy hetken kuluttua kimakkaan nauruun, joka herättää kylmät väreet juoksemaan selkäpiissä.
"Varovasti, pikkuinen. Tuollaiset julistukset saavat minut haluamaan sinut itselleni kahta kauheammin."
"Ehkä minun pitäisi kuitenkin varastaa sinut itselleni", Kiira sanoo pohtivaan sävyyn. Hän liikahtaa kuin tullakseen lähemmäs, mutta joutuu pysähtymään Valven tukkiessa hänen tiensä. Maagin ääni on vaarallisen pehmeä:
"Sinulle ei ole kalvaslinnassa mitään."
"Niinhän sinä luulet, krummí", Kiira sanoo. Hänen suunsa hymyilee edelleen, mutta silmät eivät. "Etkö muista, kuka korjasi heidät pois aina Rahkon kyllästyttyä? Siihen aikaan en ollut koskaan nälkäinen."
"Minä en ole hän."
Jotain tapahtuu Valven hiljaa lausuttujen sanojen myötä: vaikka päivä on tyyni, tunnen tuulen yhtäkkiä yltyvän. Ilmaa pitkin kirskuu ääni, joka kuulostaa siltä kuin jokin olisi repeämäisillään.
Kiira hengähtää vihaisesti, ja tajuan, että jotakin mustaa valuu hänen suupielistään. Se näyttää aivan vereltä.
"Lähde vielä kun voit, Kiira. "
Valven silmät ovat melkein mustat äkillisessä tummuudessaan. Katson sanattomana, kuinka Kiiran kasvot vääntyvät sekä kivusta että raivosta.
"Khuinka uskhallat-"
"Tulit kotiini kutsumatta", Valve sanoo yksinkertaisesti. "Kai tiedät, että kalvaslinnassa sinä et voi voittaa minua? Häivy ennen kuin viillän kielesi kokonaan irti."
Kiira kavahtaa taaksepäin, jolloin mustia veripisaroita tipahtelee hänen valkoiselle mekolleen ja maahan. Myös naisen sanat ovat veren sotkemia tämän sammaltaessa:
"Lhuuletko vhoivashi phitää hänet turvssha ikhuisesti? Mhinä en ole ainnoa, jhoka on khiinnostunut thytöstä."
"Voin tehdä sinusta varoittavan esimerkin, jos haluat."
Kiira ei selvästikään halua. Naisen lävistää valkoinen valo tämän paetessa paikalta.
"Kuinka olkapääsi voi?"
Tuijotan tummien veriläikkien täplittämää kohtaa, jossa punasilmäinen nainen vielä hetki sitten oli. Minun on hetken etsittävä ääntäni:
"Olen... olen ihan kunnossa."
"Anna kun katson."
Silmänräpäyksessä Valve seisoo aivan edessäni. Ennen kuin ehdin kunnolla tajuta, mitä tapahtuu, maagi on kumartunut puoleeni ja ottanut kasvoni käsiensä väliin. Sävähdän yllättyneenä, mutta tällä kertaa hän ei päästä irti.
"Mitä sinä..."
"Varmistan, ettei Kiira käyttänyt taikuutta."
Valve kuljettaa sormiaan tunnustellen leukapieliäni pitkin kaulavaltimolleni. Olemme niin lähellä, että otsamme melkein koskettavat toisiaan. En ole varma, mitä hän etsii: minä kuulen vain vereni levottoman kohinan.
Lopulta Valve sanoo vaimeasti:
"Tunnut olevan kunnossa. Tule, Edda odottaa."