Ella
”Herää jo tai myöhästytää!” Allu huutaa mun oven takaa ja suunnilleen pahoinpitelee ovea sen nyrkeillä. En ihmettelis vaikka mun ovi lähtisi irti joku päivä.
”En lähe, oon kipee.” Sit hän hiljenee ja avaa oven. Kävelee mun sängyn viereen ja testaa mun otsaa. ”Ethän oo.” ”Hm ei mulla kuumetta oo mut paska olo muuten ni en lähe” Hän kattoo mua hetken kuin miettien mut lähtee mun huoneesta sanoen: ”Okei sit. Koita selvitä hengissä tääl yksin” Naurahdan ja vastaan. ”Joojoo” Hän sulkee sit mun huoneen oven hiljaa takanaan. Mä nukahdan melkein heti uudestaan.
Ku mä herään taas, talossa on hiljasta. Nappaan mun puhelimen yöpöydältä ja käynnistän sen. Mila kysyy missä mä olen. Sen jälkee siltä onki tullu viesti et Allu kerto, ku se kuulemma kysy silt.
Nousen ylös ja meen alakertaan viel mun yövaatteis. Otan särkylääkettä koska mun päätä jomottaa. Juon kans vettä mutta en jaksa tehä mitää ja meen takas nukkuu. Ei kello ookkaa ku vasta kakstoista. Valvoinha mä kuitenki melkei viiteen ja mua väsyttää.
Seuraavan kerran mä herään siihen et ovi käy alakerras. Kuuluu puhetta. Emil ja Aleksi tuli. Mä nousen ylös ja vaihdan vaatteet. Laitan tumman hupparin ja farkut. Meen sit yläkerran kylppäriin ja pesen mun kasvoni. Kipitän käytävän läpi takasin mun huoneeseen ja petaan sängyn.
Hetken kuluttua ku makaan mun sängyllä Allu koputtaa tai enemmänki hakkaa mun ovea ennen ku astuu sisää. ”Mikä olo sul ny on?” ”Iha ookoo kait.” ”No hyvä, mut tuu kohta syömää. Tilattii pitsaa.” Mä nyökkään ja hän lähtee takasin alakertaan.
Mä en kyllä uskalla nähdä Emiliä. Ei sillä ettenkö haluais mutta mua pelottaa mite se käyttäytyy. Tai niinku mä en tiedä mitä me ollaan. Kyllähän me molemmat tiietään et tykätää toisistamme mut eikai se tarkota et ois yhessä tai jotai. Miks tän pitää olla näin vaikeeta?!
Kävelen hitaasti portaita alas. Mä astun olohuoneeseen ja nään Emilin sohvalla Allun vieressä. Se kääntyy katsomaan mua ja hymyilee varovasti. Mä hymyilen takasin. Kipitän keittiön puolelle. Otan hanasta vettä lasiini ja juon ne nopeasti alas. Vähän ajan päästä ovikello soi ja Aleksi käy hakemassa pitsat keittiöön. Me istutaa pöydän ääreen ja aletaan syömää.
Jossai vaihees Allu vilkuilee mua oudosti. Se yrittää olla huomaamaton mut ei kyllä onnistu. Sit se nousee ylös ja viel meitä vilkuillen sanoo. ”Käyn vessas.” Se lähtee käytävään ja sit portaita ylös. Yläkerran vessaan. Alakerrassaki olis ollu. Mä pidätän mun naurua ja Emil näyttää silt että hänki. ”Tekeeks se ton tahallee?” Se sanoo huvittuneesti. ”No varmasti.” Mä vastaan eikä me voida enää kauaa pidättää naurua.
Hymyilen hänelle ja hän hymyilee takasin. Me kuullaan ku Allu tulee portaita alas ja saapuu sit keittiöön.
Me katotaan häntä ku hän istahtaa takas pöydän ääreen. ”Mitä?” ”Ei mitää.” Me sanotaa yhteen ääneen ja pidätellään meijän naurua. Alluaki alkaa naurattaa. ”Oliks toi jo liikaa?” Me nyökätään vaa koska ei voija vastata ku nauretaan. ”Eli te ootte iha fine nyt? Oottekste yhessä?” Aleksi kysyy innostuneena.
Me vakavoidutaa hitaasti. Mä kohautan hartioitani. ”Ei me” Emil vastaa. ”Vielä.” Se jatkaa virnistäen mulle. Mä virnistän takasin.
* * * * * *
Illalla me istutaan sohvalla ja tytöt on kans tääl. Myös pojat. Eli siis Jenni, Siina, Mila, Emil, Ilari ja Siinan onneksi Onni. Milja ja Nella on kans tulossa. Otto ja Aatu ei päässy tänää. Allu ekaks mietiskeli tätä ideaa ja varmisti et mä oon kunnos. Sen mielest ei saa nähä kavereita jos on kipeenä. Mut enhän mä ole edes kipeenä.
Mä katson ku Siina hivuttautuu lähemmäs Onnia. Hymyilen hänelle ku hän näkee mun kattovan. Me pidetään pitkästä aikaa kunno leffailta. Onneksi meillä on iso sohva ja sit kans patjoja tossa lattialla et kaikki mahtuu. Istun ikkunan puoleisessa reunassa Emilin vieressä. Hän näprää käsiään melkei ku hermostuneena. Mä otan sen kädestä kii ja pidän mun omassani. Hän kattoo mua ja mä hymyilen. Hän hymyilee takasin.
Mila kattoo mua sohvan toiselta laidalt ja nostaa kulmakarvojaan ku kysyen mut hymyilee. Mä kohautan hartioitani ja hymyilen hänelle. Milja ja Nellaki saapuu paikalle ja me aletaan kattoo elokuvaa.
Lopputekstit pyörii näytöllä ja mä nousen venytellen ylös. Muutki alkaa nousta hitaasti sohvalta. Vien astioita tiskikoneeseen ku muutki alkaa siivoilee.
Hetken kuluttua olohuone on taas ennallaan ja muut alkaa lähtä koteihinsa. Vaan Emil on meillä enää. Se juttelee Allun kans olohuoneessa ku mä vilkutan muille ovella.
Kävelen eteiseen ja oon astumassa olohuoneeseen ku kuulen Aleksin sanovan: ”Mä sanoin jo eilen et se on fine. Oot nii kaua ku tilanne vaatii.” ”Mä en haluu olla vaivaks.” ”Et sä oo. Mikää täst ei oo sun syytä ja haluun auttaa. Ellaki auttais varmasti jos tietäs tilantees.”
Astun sit kynnyksen yli ja kysyn: ”Tietäisin mitä?” He kattoo mua oudosti. Sit vilkuilee toisiaan. Emil huokasee ja Aleksi alottaa: ”Emil kertoo sulle jos se haluaa.” ”Kahestaan, siis jos jättäsit meijät kaksin ni kerron Ellalle. Jotain.” ”Älä rasita ittees liikaa, Ella ymmärtää kyl jos et kaikkee halua sanoo.” Hän nyökkää ja mä nyökkään kans Allulle ku se kulkee mun ohi ja kattoo ku varmistaen.
Istahan sit Emilin vieree sohvan kulmalle ja käännyn katsoo häntä varovasti. Vedän myös mun jalat sohvalle viereeni. Hän tekee samoin.
Katon hänen ihaniin tummiin silmiin jotka näyttää tosi surullisilta nyt. Mä en tykkää tälläsestä hiljaisuudesta joten alotan: ”Ei sun oo pakko sanoo mitää. Kunha sanot et oot kunnossa.” ”No se just. Ku en tiedä voinko sanoo sitäkää.”
Otan Emilin käden ja silitän mun etusormellani hänen kämmenselkää. ”Onks jotai tapahtunu vai?” Mä sit kysyn hiljaa. Hän on kans hiljaa ja katsoo meijän käsii. Emil nielasee ja avaa sit suunsa mut sulkee sen heti. Ei tää selvästikkää oo ainakaa helppo aihe. ”Sori, en mä halua painostaa.” Sanon hiljaa. Hän kääntää katseensa muhun ja vastaa nopeesti. ”Eiei et sä painosta yhtää.”
Mä väläytän varovaisen hymyn hänelle mut hän taas kääntää katseensa meijän käsiin. ”Mä en ees muista millon viimeks musta olis tuntunu enemmän et mä oon turvassa. Sun seurassa mä tunnen et mä oon onnellinen. Ja et mun ei tarvi pelätä. Vaikka välillä mä pelkään et menetän sut ja se ois kauheinta.” Räpäytän mun silmiä.
Tiukennan mun otetta hänen kädestään. ”Miks sä pelkäät? Mä oon tässä enkä lähössä mihinkää.” ”Kiitti.” Se sanoo hiljaa ja nojaa muhun. Mun vatsanpohjassa tuntuu oudolta. Ihanalta. Mä silitän Emilin pehmeetä tukkaa varovasti ku se sulkee silmänsä. Miks hän pelkää et menettäis mut. Enkö mä ole sanonu tarpeeks selkeesti et tykkään siitä. Siis ihan kauheesti tykkäänki. Hän ei siltikää kertonu selkeestikkään kaikkee. Mä niin haluaisin tietää mikä sil on, ni voisin auttaa. Mut kyl mä tiedän itekki, kuin vaikeeta asioita on välillä sanoo ääneen.
Hetken kuluttua nousen sohvalta ja meen keittiöön. Otan jääkaapista mehupurkin ja kaadan loput lasiin. Emil nousi mun perässä ja seisoo nyt parin metrin päässä musta mutta kuroo muutamalla askeleella senkin umpeen.
Mä oon taas nostamassa lasia takas suulleni mut Emil nappaa sen mun kädestä ja juo tyhjäksi. Hymy karkaa mun huulilleni. Sit se laskee lasin tiskipöydälle ennen ku astuu takas mun eteeni ja virnistää ihanasti. Sen kädet se laskee keittiön saarekkeen reunalle mun takana. Meidän kasvot melkein koskettaa. Muutama vaivainen senttimetri estää vaan kosketuksen.
Mun sydän hakkaa kovempaa vaan kokoajan. Emilin kasvot lähenee mun omiani enemmän. Suljen mun silmät ja tunnen sen hengityksen mun huulilla ennen ku se suutelee mua. Mä maistan sen makean omenamehun hänen suulla. Emil nostaa sen kädet mun vyötärölle ja mä omani sen kaulan ympäri.
* * * * * *
Kävelen Siinan kanssa kohti fysiikanluokkaa kirjat käsissämme. ”Eikai tullu läksyä?” Siina kysyy. ”Apua, tais siit tulla.”
Me mennää nopeesti luokan vieressä olevan pöydän ääreen ja aletaan tekemään läksyjä. Siina ei tee koskaa sen läksyjä kotona. Mitäpä mä siitä sanomaan ku en mäkään.
Me ehditään tehdä ne ja välituntiaki on vielä jäljellä. ”Ooks sä sen Onnin kanssa yhessä?” Mä kysyn virnistäen. Siina punastuu tosi paljo ja nojaa käsiä enemmän käsiinsä piilottaen sen hymyn. Mä hymyilen hänelle. ”Joo, eile alettii. Mut älä viel sano kellekkää ku sovittii et pidetää salassa ainaki toistaseks.” ”En tietenkää sano. Onnee.” ”Kiitti. Onko itelläs juttuu sen Emilin kaa. Olit aina lähekkäi sen kaa eile.” On mun vuoro punastuu. ”On meil jotai mut ei me yhes olla.” Mä vastaan. Siina nyökkää ja hymyilee mulle.
Mietin et pitää kysyy Emililtä koska en mä tiedä mitä me ollaan. Kyllähän me ollaan pussattu ja nii, mutta en mä vaa tiedä. Mun ajatukset keskeytyy ku ope tulee paikalle ja tunti alkaa.
Iltapäivällä ku mä kävelen koulun parkkipaikalla mun käteen tartutaan. Emil kävelee vierelläni ja hymyilee. Mun suunpielet kaartuu heti hymyyn ja tiukennan otetta hänen kädestä. ”Mitäpä koulus?” Se kysyy. ”Samaa turhaa paskaa. Entä itelläs?” ”Mm no sama. Mut huomen ei onneks tartte mennä.” Mä komppaan hänt ja sit me ollaanki jo Aleksin luona. Se moikkaa meitä hymyillen ja istuu autoonsa. Me istutaan kans, Emil etupenkille ja mä taakse.
Kotona mä raahaudun omaan huoneeseeni ja kaadun sängylle. Otan kohta mun vihkon ja kynät esille. Alan luonnostelemaan kuvaa. Piirrän kuvaa kesäisestä laiturista. Se on yks mun lempimaisemista.
Mun työ kuitenki keskeytyy ku ovelta kuuluu koputus. Sit Emil astuu sisää hymyillen mulle. Mä katon sitä ku se tulee ja istahtaa mun viereeni suurelle karvamatolle. ”Moi.” ”No moi. Mikä saa sut tulee tänne?” ”No sä tietenki. Ja Milja tuli käymää enkä kehtais häiritä niit kahta.” Naurahdan ja käännän katseeni takas mun vihkoon. ”Mitäs sä teet?” ”Piirrän” Vastaan ja käännän vihkoani häneen päin. ”Vau, sä oot nii taitava siin.” Punastun ihan varmasti ja mumisen sit jotain kiitoksentapaista.
"Ooks sä aina muka noi mukava?" "En, oon mukava vaan sulle." Se vastaa hymyillen ja mä hymyilen takasin.
(Sanoja 1537)
Kesti tosiaan vähän saada tää luku valmiiks mut siin se nyt on :)