Ella
Olohuoneessa on vaan Ilari, Otto ja Aatu. Muut on keittiössä syömässä jätskiä ja muuta herkkua.
Kävelen olohuoneen läpi keittiöön. Aleksi tulee vastaan ja moikkaa. Mä moikkaan takasin ja jatkan matkaani. Otan pöydältä kulhon ja siihen suklaajäätelöä ja karkkeja. Istahdan sit Milan viereen pöytään.
Huono valinta. Ei siis Milan takia tietenkää vaan koska Emil istuu toisella puolella pöytää ja katsoo mua tosi oudosti. Mä vilkasen varovasti takasin. Haluaisin niin sanoa et oon pahoillani kaikest mitä oon sanonu. Haluaisin niin olla kivempi sille. Mä en tajua mikä mus on vialla. Miksen vaa voi tehä niin.
Miks se on niin vaikeaa sanoa ääneen jotai mitä tuntee ja mikä on totta.
Nousen pöydästä koska mulla tulee tosi outo olo. Sellanen et en haluais nähä ketään tai tehä mitään. Sellanen et jos mä en nyt nousis tästä pöydästä mä en pääsis siit koskaa pois. Sellane et mä haluaisin vaa kadota. Mä haluaisin et Emil unohtais kaiken ilkeen mitä oon sanonu sille. Mutku se vaan ei toimi niin. Musta tuntuu että mua alkaa ahdistaa taas. Mun kädet tuntuu heikoilta ku laitan mun astioita tiskikoneeseen.
Muutkin nousee ja alkaa mennä etsimään nukkumapaikkojaan koska on aika myöhä.
”Ooksä iha kunnossa? Oot iha kalpee.” Milja kysyy multa ku se seisoo keittiön saarekkeen vieressä. ”Juu vähä outo olo vaa. Ehkä se lähtee ku käyn pihalla haukkaamas happee.” Hän nyökkää mut on huolestuneen olonen.
Kävelen eteiseen ja laitan kenkäni jalkaan. En jaksa ottaa takkia ollenkaan. En halunnut myöskään mennä olohuoneen ovesta takaterassille koska kaikki näkisi mut olohuoneesta ja se olis ahdistavaa. Etuterassille näkee sisältä vaan eteisessä olevasta pienestä ikkunasta. Avaan oven ja astun viileään syysilmaan. Istun seinän vieressä olevalle sohvalle ja nostan jalat syliini. Hengitän syvään katsellen tielle. Mun olo alkaa helpottaa vähän. Kuulen kohta oven aukeavan ja jonkun astuvan ulos.
Aleksi. Hän istuu viereeni sohvalle. ”Ooksä kunnos? Milja sano et tulit käymää pihal ku olit kuulemma iha kalpee.” ”Ootko sä?” ”Mitä, ei ku mä kysyin sulta ni vastaa mulle.” Hän katsoo mua silmiin.
”Mä oon iha kauhee ihminen.” Mä kuiskaan hiljaa. En ehdi jatkaa ku Aleksi avaa suunsa. ”Emil sano mitä teijä välil kävi siel metäs. Ettekö te oikeesti onnistu juttelee normaalisti ilman haukkumista tai huutamista?” Hän kysyy varovasti hiljaa. Mä tunnen taas mun silmien kostuvan ja koitan räpytellä kyyneleet pois. ”Mä oon oikeesti vitun pahoillani mitä mä sanoin sille. En tarkottanu sanaakaa enkä tajua mikä muhun meni.” Aleksi vaan kattoo mua myötätuntoisesti ja sanoo sit: ”Sun kannattaa sanoo se sille suoraa koska mä en oo pyytämäs sun puolesta anteeks. Sun pitää osata tehä se. Mä uskon et sä osaat. Teijän pitää vaa jutella ja ilma haukkumasanoja.” Hän hymyilee rohkaisevasti noustessaan ylös.
”Pyydänks Emiliä tulee tänne vai teeks sen myöhemmi?” Mä nielaisen. Se on tehtävä nyt. En mä voi odotella ikuisuuksia enkä halua sitä kiusallisuutta meijän välille. ”Pyydä vaa.” Sanon hiljaa. Allu nyökkää ja astuu sisälle jättäen mut kylmälle terassille.
Ilma näyttää siltä että alkaa satamaan tosi pian. Oikein arvasinkin. Pieniä pisaroita ropisee kattoon saaden aikaan ihanan äänen. Käännän mun katseeni käsiini. Entä jos hän vihaa mua silti. Entä jos sitä ei edes kiinnosta mitä mä koitan sanoa. Tai entä jos mä en saakkaan sanaa suustani. Entä jos mua alkaa ahdistaa liikaa ja saan jonku kohtauksen. Miks mun pitää olla näin paska puhumaan. Tai pyytämään anteeks, kai sen pitäis olla helppoo.
Emil
Mä seison keittiössä ja etsin parhaita karkkeja kulhosta. Pojat on lähteny kohti nukkumapaikkojaan paitsi mä, koska lupasin siivota vähä ennen ku meen muiden perää. Tytöistä mä en tiedä. Aleksi on jossai kans. Allusta puheen ollen hän saapuuki just keittiöön.
”Meeppä terassille, Ella on siel.” Se sanoo. Mä hämmästyn hänen sanojaan. Miks mä haluasin nähdä hänet. Tai siis tottakai haluan mut hän ei varmasti mua. ”Mitä, miks?” Mä saan sanottua. Aleksi nappaa karkkeja pöydässä olevasta kulhosta ja vastaa kuitenki: ”Lupasin pyytää sut sinne, ni ala mennä.”
Nyökkään hämmentyneenä ja lähden sit keittiöstä. Kävelen eteiseen ja laitan kengät jalkaan. En varmaan tarvitse takkia. Eihän siellä nii kylmä oo. Astun kohti ovea ja avaan sen varovasti.
Nään Ellan istumalla sohvalla jalat sylissään. Se näyttää niin pieneltä ja haavoittuvaiselta siinä. Mä en halua loukata sitä yhtään enempää. ”Moi.” Mä sanon samalla ku istahdan sohvalle turvallisen välimatkan päähän. Se nostaa päänsä ja näyttää ku hän olis itkeny. Enhän mä tiedä mutta näyttää vaan. ”Moi” Hän sanoo hiljaa takasin. Pieni hetki me ollaan vaa hiljaa molemmat. Vaan sateen ropina kuuluu katosta. Mä en tiedä mitä mun kuuluis sanoa. Mä en kestä hiljaisuutta ja oon jo avaamassa suutani mutta Ella ehtii ensin.
”Mä en oo tarkottanu sanaakaa mitä oon sanonu ilkeesti” Mä en tiedä vieläkään mitä mun pitäis sanoa. En ehdikkään ku hän jatkaa. ”Se mitä mä sanoin siel metäs, iha hiton tyhmästi tehty, en tarkottanu sanaakaa, mua vaa vitutti se ku valitit polttamisesta josta Allu valittaa jo tarpeeks. Anteeks et oon ollu idiootti.” Mä hämmästyn hänen sanoja mutta tajuan sit vastatakki:
”Älä syytä vaan ittees ku mä oon ollu idiootti kans. Sä saat anteeks kunha mäki saan.” Mä olen näkevinäni pienen hymyn ku hän vastaa: ”Saat.” Hän näyttää miettivän jotakin. ”Mut ne lyhdyt oikeesti oli nätisti laitettu, en vaa kehannu myöntää aikasemmi.” Hän naurahtaa sanoessaan sen. Mäki naurahdan ku katson hänen nyt iloista ja ehkä helpottunutta naamaansa. Voisin tuijottaa hänen hymyä ikuisuuden. Käännän kuitenki katseeni kohti sateista etupihaa. Se kehu niitä lyhtyjä. Mä en osaa ees kuvailla miltä must nyt tuntuu. Jotenki vaan nii ihanalta. Alluki sano aiemmin et ne oli kivasti laitettu mut ei siit tullu näi kiva fiilis.
Mä pidän sateesta. Se vaan on ihan eri kun lämmin auringonpaiste. Sateessa tuntuu silt ku olis vapaa. Varsinki uiminen sateella, se on ihan parasta. Ja juokseminen. Joskus mä menen lenkille ihan vaa siks koska sataa. Tiiän, kuulostaa oudolta mut se on totta. ”Tykkääksä sateesta?” Mä kysyn samalla ku käännän katseeni takas kohti tuota suloista tyttöä. ”En, vaa mä rakastan sitä.” Tyttö vastaa varovasti hymyillen. Hymy tulee melkein pakosta minunkin huulilleni. ”Sama.” Vastaan sit ja katselen taas tielle.
”Mennääks sisää, alkaa tulla kylmä.” Mä kysyn hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mee sä vaa, mä tuun koht.” Nyökkään ja nousen ylös. ”Älä jäädy, Allu ei antais anteeks.” Mä viel sanon ennen ku avaan oven. ”En tietenkää.” Tyttö vastaa ja voisin vaikka vannoo et kuulin surullisuutta sen äänestä. Nielasen ja astun sisää. Mitä vittua. Äsken se viel hymyili ja näytti iloselta.
Riisun mun kengät ja meen sit keittiöön jossa Allu vielki on. ”No, mitä kävi? Mis Ella?” Hän heti kyselee ku en ehdi ees kunnolla sisää. ”Se jäi pihalle viel” Hän näyttää nyökkäävän ennen kun jatkaa. ”No? Ootteks fine ny?” ”No kai.” Vastaan mut mua vieläki vaivaa sen surulline äänensävy vaikka mä vaan halusin sille hyvää. Eikö se sit kuulostanu tarpeeks siltä. Miks tän pitää olla näin vaikeeta?!
”No mut mä lähen nukkuu” Allu sanoo ku se nousee pöydän äärestä. ”Joo, mäki tuun koht.” Allu nyökkää ja lähtee kohti eteistä ja portaita. Mä istahdan pöydän ääree ja tuijotan mun käsii. Mitä hittoa mä teen. Haluaisin vaan et tää olis helpompaa. Haluisin et voisin vaa kertoo Ellalle miltä must tuntuu. En haluu olla sille vaan joku isoveljen kaveri. Mut en mä vaan osaa puhuu tunteista. Okei nykyään ehkä paremmin ku ennen mut silti tosi paskasti. Entä jos mä vahingossa satutan sitä liikaa. Ehkä mä en oo tarpeeks hyvä sille. Mun pitäs vaan unohtaa hänet. Koittaa rakastua johonki toiseen ja jatkaa elämää. Ei se edes välitä musta ni miks mä välittäisin siitä. Se vihaa mua. Se kyl pyys anteeks mut ehkä Allu oli pakottanu sen tai jotain.
Mä kuulen ku ovi käy. Käytävässä kuuluu keveitä askelia ja Ella tulee keittiöön. ”Ai sä oot viel tääl?” Se kysyy ku astuu sisää. ”Nii.” Hän ottaa lasiinsa vettä. Mä olen huomannu et se käy tosi monesti juomas. Tulee ain vaa alakertaa ja juo vettä sit menee takas ylös. Hän istuu sit pöydän ääree ja näyttää tosi miettiväiseltä. ”Mitäs sä mietit?” Kysyn hetken kuluttua. Hän nostaa katseensa muhun ja vastaa hiljaa: ”Mietinpähä vaa. En mitää erityisesti.” ”Eiks sua ees väsytä viel?” Kysyn ku hän näyttää tosi pirteeltä. ”Nukuin tänää koko päivän, nii mitä luulisit?”
Hymähdän vaa ja hymyilen pienesti hänelle. ”Mikset sä nuku yöllä?” Hän tuijottaa käsiään ja pöytää hermostuneesti. ”En mä tiedä. Tuntu vaan aamul silt et pitää alkaa nukkuu ja väsytti vitusti.” ”No mut niiku yleensä, sä valvot kauheesti ja oot useesti väsyny. Allu stressaa sun vuoks, ja mä kans.” Ella nousee ylös pöydän äärestä. ”Miksi sä vedät aina Allun kaikkeen. Allu sano tätä, Allu on huolestunu sust. Vittu niinku me ei voitas olla mitään ilma Allua.” Se näyttää vihaiselta mutta suloiselta. ”Sori, en mä tienny et sä vihaat veljeäs niin paljo.” ”Voi vittu en mä sitä vihaa, sua enemmänki.”
Auts. Luulin et se ois ees vähän välittäny must ku pyys anteekski mut ei selkeestikkää. Se lähtee kohti portaita ja menee yläkertaan.
Hengitän syvään. Miten mä aiheutin tän taas. Enkö mä vittu osaa ikinä. Se ei selvästikkää tykkää et puhun Allusta sille. Mut miks?
(Sanoja 1464)
Vähän uutta lukuu taas :)