Ella
Perjantai on koittanu ja mä oon matkalla kouluun. Astun ulos Aleksin autosta koulun pihaan.
Ulkona sataa vettä joten juoksen parkkipaikalta nopeasti sisään.
Tykkään sateesta mutta just nyt ku pitäs mennä kouluun en halua kastua.
Kävelen vielä onneksi avonaisesta ovesta sisään. ”Anteeks että oon myöhässä” ”Laitan sinulle merkinnän, muista tulla ajoissa, ja sulje ovi perässäsi.”
Laitan oven kiinni ja kävelen luokan takaosaan Milan viereen. ”Vitun nalkuttaja” Sanon hiljaa Milalle. Hän naurahtaa ja opettaja luo meihin äkäisen katseen.
Ku vihdoinki koulu loppuu, mä kävelen Milan kanssa kohti meijän kaappeja. ”Jes syysloma!” Hän iloitsee. ”No jepp!” ”Onks sulla mitää pläänejä viel?” ”Hm, äiti tulee sunnuntaina kotia mut ei muuta. Onks sulla?”
Hän näyttää siltä että halkeaisi innostuksesta jos se olis mahdollista. ”Onn! Mä tapasin viime viikolla yhen tyypin..” Luon häneen kysyvän katseen. ”Se ei oo kukaa pleijeri! Se on täs koulussa ja..” ”Ja?” ”Se pyys mua niille sunnuntaina syömää! Me ollaa nähty tällä viikolla koulun jälkeenki mut ei ikinä niillä tai meillä!”
Hymyilen hänelle ja innostun hänen kanssaan. ”Toi on jo tosi hyvä merkki! Onks sil vanhemmat kotona vai?” ”On! Se just haluu et ne tapaa mut!” ”No onnee sulle! Mut kuka se on!?”
Mila näyttää mulle puhelimesta kuvaa yhestä koulumme pojista jota en oo nähnyt usein. Hän on tosi hiljasen ja kiltin näkönen mut ulkonäköhän voi aina pettää. Mä toivon et heidän juttu kestää koska en oo varma onko Mila vielä yli ees Kristianista. Mä en haluu et Mila särkee sydämensä taas.
Lauantaina herään melko virkeenä ja yks syy siihe ainaski on et ei oo kouluu. Laitan meijä yhteisee ryhmää chattia jos lukee:
-Tänää jossai eiks ni?
Melkein heti Mila vastaa:
-No jep!
Siina:
-Rannalla, piknik koska ihana sää!!
Sen jälkee tulee myöntäviä vastauksia ja lisää suunnittelua.
Iltapäivällä me mennää piknikille rannalle niiku sovittii. Mä käyn matkalla kaupas ja aion ostaa juomat meille.
Mä kävelen käytävää pitki tuijottaen juomii jääkaapis, kunnes mä törmään johonki ja melkei kaadun. Poika nappaa mut ennen ku ehin kaatua ja käännän mun katseen tän kasvoihin.
Hätkähdän ku mä nään Emilin kasvot. ”Sori.” Mä sanon hänelle. Hän vaan jatkaa kävelyään. Mä ostan limsat ja lähden kävelee rantaa kohti.
Me istahetaa yhtee pöydistä katoksessa johon paistaa aurinko kuitenki ja laitetaa meijät eväät pöydän päälle. Kaikki muut on jo tääl paitsi Mila. Hän on aina myöhässä kaikkialta. Välillä se on hauskaa mutta joskus se alkaa käydä hermoilleni.
Pian hän vilkuttaa meille kaukaa ja juoksee sitten loppumatkan. ”Moro, sori oikeesti et oon taas myöhäs.” Me nyökytellää ja vakutetaa et se on iha ookoo meille.
Me jutellaa paljon ja pitkään samal ku syödään. ”Mennäänkö käymää uimassa vielä ku ehtii?” Mä kysyn. Mila ja Jenni on heti mukana. Siina epäröi vähän mutta tulee sitten koska ei halua jäädä yksin.
Me juostaan viileällä hiekalla kohti laituria. Mä olen nopein ja hyppään ensimmäisenä jo syksyn kylmentämään veteen. Muut hyppäävät perässä ja kiljuvat veden kylmyydestä. Yhtäkkiä alkaa satamaan vettä. Tää on parasta mitä mä tiedän: uiminen vesisateessa.
Nauramme ja hypimme monta kertaa uudelleen veteen. Kohta muut nousevat jo kuivalle maalle. Mä oisin voinut jäädä vielä uimaan, mutta en halua jäädä yksin joten lähden muiden perään.
Onneksi me valittiin pöytä joka on rannalla olevan saunan vieressä olevassa katoksessa ni meidän vaatteet on kuivat.
Me puetaan päällemme ja jatketaan herkuttelua. Ranta hiljenee ihmisistä sateen vaikutuksesta.
Vesipisarat rummuttaa kattoa ja mä katson järvelle. Ihan ku tuolla kaukana uisi joku, tai jokin. Tumma hahmo näyttää ihan merenneidolta. Ei se voi olla mahdollista. Ehkä se on vaan joku ihminen. Unohdan äskeiset mietteet päästäni ja käännän katseeni takaisin pöytään.
Katselen muualle rannalle päin ja pysähdyn kun nään hänet. Valtteri. Hän on mun entinen poikaystävä. Se joka jätti mut ilman selvittelyjä ja josta mä luulin olevani yli jo, mut se taitaa olla valetta.
Mun ajatukset lähtee laukalle enkä mä saa niitä pysähtymään.
Tunnen mun silmien kostuvan. Räpytän vaan silmiä lisää mutta se ei onnistu. Miten vaa hänen näkeminen saa mut taas näi rikki?!
Ajattelen liikaa ja ahdistun mun ajatuksista. Toivottavasti se kusipää ei näe mua.
Painan kasvot mun käsiin. ”Ooksä kunnossa?” Mila joka istuu mua vastapäätä kysyy. ”Valtteri on tuolla.” ”Voi vittu.” Mila puuskahtaa. ”No jep.” Mä vastaan ja juon vettä.
Kohta me päätetää lähtä sit kotiin.
Pakkaamme kamamme kasaan ja lähdemme kukin omaan suuntaamme.
Kävelen rantaa pitkin kohti metsän reunaa. Ei ole tullut vielä pimeää joten päätän oikaista metsässä olevaa lenkkipolkua pitkin.
Astelen polkua ja näen vähän matkan päässä ihmisen. Kun saavun lähemmäksi huomaan että se on Samu. Muistan mitä viimeksisissä bileissä tapahtui ja pelkään hieman kävellä hänen ohitseen. Siitä on kulunut jo paljon aikaa mutta muistan sen silti.
Toivon että hän ei muista.
Koitan kävellä nopeaa ja huomaamattomasti mutta silti hän pysäyttää mut. ”Ella? eiks ni” Nyökkään vaan hänelle ja hän jatkaa: ”Must tuntuu et meijän pitäs nähä useemminki, oot tosi nätti.”
Hän sanoo mun mielestä ällöttävällä tavalla ja koitan lähtä jatkamaan matkaani mutta hän tarttuu käteeni.
”Päästä.” Sanon vaativasti. Hän vain virnistää tyhmästi ja sanoo sitten: ”Mieti viel, tämmöne hottis ja..”
Hän hiljenee kesken kun joku vetäisee hänet kauemmaksi minusta. Emil.
Hän näyttää tosi vihaiselta ja sanoo: ”Pysy kaukana Ellasta.” Samu näyttää säikähtäneeltä ja nyökkää vaa. Emil päästää irti ja hän lähtee pois. Mä en oo ikinä nähny häntä tollasena. En kumpaakaa heistä.
Räpyttelen silmiäni ja mietin mitä just tapahtui. Emil kääntyy muhun kasvoillaan huolestunut ilme. ”Ooksä kunnossa?” ”Joo joo” ”Hyvä, mä saatan sut kotii asti.” Nyökkään hänelle ja lähden kävelemään kotia kohti. Miks hän haluis mut saattaa, mietin. Ehkä se koittaa vaa tulla toimee. Kuitenki ku Aleksiki on sanonu meille et lopettaa turhan
tappelun.
Mietin myös sitä kun sanoin pahaa Emilistä Aleksille ja että haluan hänen jättävän mut rauhaan. Hän kävelee vähän taaempana mutta silti melkein vieressäni.
Ehkä hän ei ookkaa nii rasittava. Enhän mä ees oikeasti tunne häntä mut kaikki mitä siit oon kuullu on et sil ois muutenki muijia jokaselle sormelle ja et kaiken lisäks se on vitun kusipää johon mun ei kuuluis ees vilkasta. Eihän huhut aina oo tottakaa mut silti en osaa olla aattelemat niitä.
Aleksin sanomiset sekottaa mun ajatuksia lisää. Miks ylipäätää se juttelee mulle. Varsinki jos se ei muka uskalla jutella tytöille. Kaikki ajatukset on iha ristiriidassa toistensa kanssa.
Kesken matkan mä muistan Valtterin ja mieleeni tulvii kaikki ihanat ja ei niin ihanat muistot meistä. Mä en pysty estämään ku mun poskille valuu jo liikaa kyyneliä.
Niiskaisen ja pyyhin kasvojani hihaani. Toivon että Emil ei olisi huomannut mutta hän kävelee nyt vierelläni. Tottakai hän huomasi.
”Ootko iha oikeesti kunnossa, ei siltä vaikuta.” Nyökkään vaitonaisena häntä kohti. ”Oikeesti kerro mulle mitä on tapahtunu?”
Mua ahdistaa ja Emilin sanat vielä lisää. En ees tajua mikä muhun meni mutta kilahdan ja huudan:
”Kerron jos haluan ja just nyt en halua!”
Melkein suutun. Hän näyttää vähän säikähtäneeltä. Ehkä Emil ei oo tottunu et mä puhun kovalla äänellä, melkei huudan.
Miks hän on tollainen. Mä haluun että hän pysyy kaukana musta. Mut tuntuu siltä et se tulis vaan lähemmäks joka päivä.
Me kävellää hiljaa melkei koko loppumatka mutta meijän talon edessä hän sanoo:
”Sano mulle jos se viel häiritsee sua.” Nyökkään vaa ja lähden kohti etuovea. Hän kai aatteli et mun itkeminenki johtu Samusta.
Emil lähtee perääni kävelemään, ja ennen kun ehdin edes katsoa häntä kysyvästi hän sanoo: ”Olin tulossa Aleksille.” Ihan kun hän olis aavistanut mitä olisin kysynyt.
Otan kengät pois jalastani ja kävelen keittiöön.
Aleksi oli tehnyt suklaapiirakkaa ja istui nyt pöydän ääressä ja selasi puhelintaan. Mun mielestä on kiva ku se aina leipoo kaikkee ni ei ite tartte.
Hän nostaa katseensa ja vilkaisee kysvästi meitä. ”Me tavattii matkal ku olin tulossa sieltä rannalta nii käveltii sit samaa matkaa.” Vastaan hänelle ennen kun hän ehtii edes kysyä.
Me ollaan ottamassa suklaapiirakkaa ja Emil sanoo mulle:
”Mut hei pikkulasten nukkumaanmenoaika kyl on jo menny.” Vilkaisen häntä murhaavalla ilmeellä.
Otan pöydältä palan piirakkaa ja istun Aleksia vastapäätä. Emil kuitenkin jatkaa: ”Taitaa olla ajantajus aika sekasin, kello on jo kuus kuitenki.” Pyöräytän vaa silmiäni ja tungen loput palasta suuhuni. Vittumaisuus mode näköjään taas päällä. No mut se kiva Emil oliki hiton outo.
Kävelen olohuoneeseen ja istahdan sohvalle. Käynnistän pleikkarin ja alan pelata. Ku mä pelaan ni mä unohdan muut. Se auttaa mua sillon ku en halua itkeä, varsinkaa Aleksin seurassa. En halua hänen aattelevan Emilin tehneen jotain.
Muutaman tunnin päästä Emil on lähtenyt kotiinsa ja Aleksi pelaa kanssani minecraftia. ”Pitäs kyllä mennä nukkumaan et jaksaa sit nousta ku äitin lento on perillä jo seiskalta.” ”Joo ni vois.” Mä myönnyn ja sammutan koneen.
Käyn pesemässä hampaani ja menen huoneeseeni. Vaihdan yövaatteeni ja kömmin lämpimän peiton alle.
(Sanoja 1360)