Psykopaatti, rakastunut sellainen [tauolla]

Mä en osaa sanoa

                                       JIMIN

Mietin tuon kysymystä ja huokaan syvään.
"Sä tiedät varsin hyvin", kerron tuolle. Kumpikin tiesi syyt: suhde ei toiminut ja kumpikin oli 'pilannut' toistensa elämät. Silti joka päivä mietin tuota ja sitä jos antaisin tuolle uuden mahdollisuuden.

"Eikai sulla ole ikävä?", kysyn hiukan vittuillen. Rehellisesti sanottuna minulla ainakin on vaikka tuo onkin tehnyt elämästäni helvettiä. Kai silti kaksi psykopaattia toisiaan kestää? Niinhän?

"Mä tein väärin", tuo myöntää. Ensimmäinen kerta koskaan. Onko mies sittenkin muuttumassa parempaan suuntaan vai kuvittelenko vain?

Käännyn katsomaan tuota suurilla silmilläni. "Ootko sä sekoomassa?", kysyn epäillen olinko sittenkin kuullut väärin. Saan vastaukseksi vain silmien pyöräytyksen.

"Kuule mulla on ihan omat syyni miksen halua enää olla tollaisen kusipä-", olen juuri lopettamassa lauseeni kunnes tuo keskeyttää minut:

"Jimin mä olen aidosti pahoillani. Oon katunu asioita siitä lähtien kun erottiin. Tajusin miten paljon susta oikeesti välitän ja se että mä tapoin sun vanhemmat....", tuo on sortumaisillaan. Kunnes laitan käteni tuon olalle.

"Yoongs..", kuiskaan. Tuo kuitenkin jatkaa, "Mä en tiennyt, että ne oli sun porukat ennenkuin sä tulit paikalle."

Mies puhui totta. Silti syytin vuosia tuota teosta. "Mä tiedän.", kerron ääni väristen. Vihdoin myönnän. Olin vihainen itselleni sekä Yoongille. Vihainen itselleni, etten ollut koskaan näyttänyt vanhempiani tuolle tai etten ehtinyt paikalle ajoissa. Vihainen Yoongille sillä tuo silti tappoi heidät. Mies oli silmissäni syytön ja syyllinen. Viaton ja paha. Eihän tuo voinut tietää. Loppujen lopuksi kaikki oli minun oma vikani.

"Ja mä annan.... anteeksi", kerron hetken mietittyäni. Miehen silmät suurenevat lautasen kokoisiksi.

"Mut Jimin?", tuo sanoo epätoivoisena. Päädyn näyttämään tuolle hymyni ja lähden tiloista pois pyyhkeen kera.

Ehkä olenkin itse pilannut kaiken. Aina syytin vanhempaa, kunnes tajusin kaiken. Pidin itseäni aina enkelinä. Nyt olen itse saatana. Narsistinen paska.

                                    YOONGI

Kävelen yhteiseen huoneeseemme samalla miettien oliko tuo juuri antanut minulle toisen mahdollisuuden. On totta, että tuo pilasi maineeni ja sitä kautta menetin suurimman osan omaisuudestani ja yrityksestäni.

Oven avattuani näen Jiminin epätoivoinen ilme kasvoillaan. Seuraavaksi kuulen jälleen jotakin joka saa kuolleet perhoset vatsassani heräämään henkiin.

"Mä rakastan sua. Mut mä myös vihaan sua". Tuo nousee ja epätoivoisuus tuon kasvoilla on muuttunut vihaksi. Pian tunnen miehen täydelliset huulet omillani. Suudelmassa yhdistyy viha ja intohimo. En jää miettimään mitään vaan työnnän tuon seinää vasten.

"Helvetti Jimin, koita päättää", kerron ja hyökkään tuon huulien kimppuun uudelleen.

Koputus oveen saa kuitenkin meidät erkanemaan nopeasti. Ovelle ilmestynyt hoitaja vilkaisee meitä tarkkailevasti jonka jälkeen kutsuu meidät jokapäiväiseen palaveriin. Oven sulkeuduttua vilkaisemme toisiamme ja mitään sanomatta lähden niinsanottua olohuonetta kohti Jimin perässäni.