Pöytälaatikko

Olemassaolematon

Totuus piilee kaikessa mitä jätän tekemättä. Kaikki mitä en ole on se mitä todellisuudessa olen. Piilotan todellisuuteni teidän silmiltänne ettekä te näe ikuisen satuni taakse. Näytelmä, jossa elän on liian vakuuttava jotta yksikään kykenisi ymmärtämään sen valheellisuutta.

Katselen vierelläsi ohikulkevaa junaa ja totean sen olevan kaunis. Naurahdat minulle ja ihmettelet miten voinkaan pitää kaikkea aina kauniina. Miten voinkaan nähdä kauneutta kauheudessakin? Ohikiitävän junan kipinöinnin ei tulisi herättä minussa onnea, eihän? Vaan ei se todella ole kaunis. Ei mikään ole kaunista eikä mikään herätä minussa onnea. Kauniiksi sanon sitä, mitä tahtoisin tallentaa muistoihini voidakseni kertoa teille mitä minä olen. Kauniiksi sanon kaikkea jossa näen itseni. En minä kaikkea kauniiksi koe.

Kaunista silti on yö, siinä minä olen. Kaunista on ikuinen sade joka rummuttaa huteran talon kattoa raskaana ja vaativana, siinä minä kuulen itseni. Kaunis on se tienposkeen hylätty viisisenttinen, siinä loistaa unohdus jossa itseni näen. Kauniiksi nimeän kyyneleesi poskillani, tuskan minä tiedän. Kauneimmaksi kaikesta minä aina tulen kertomaan sinut sillä sinussa minä olen enemmän kuin olemassa.

Kun tartun käteesi, hetken ajan pelkään sinun ravistavan sen pois. Puristuksesi lohduttaa minua sinun katseesi ulkopuolella. En ollutkaan sinulle vielä merkityksetön. Vielä et ole minua työntänyt mielestäsi, vielä et tahdo päästää irti. Lohtua kaivaten katselen nauruasi, sanaakaan sanomatta hymyilen jälleen piilottaen kyyneleeni. Luulet tuntevasi minut, luulet tietäväsi mistä saat minua piikitellä ilman että se satuttaisi. Totuus on että kaikki satuttaa. En koskaan kasvattanut itselleni paksua nahkaa joka ei päästäisi läpi pieniä huomautuksia minun virheistäni. En oppinut sitä, mutta opin kyllä piilottamaan pistosten jäljet. Opin hiljaa hymyillen ottamaan vastaan kaiken. Muistot menneestä palaavat ehkä mieleeni enkä saa pois työnnettyä kuvaa ringistä jonka keskellä minut hakattiin, mutta sitä sinä et saa nähdä.

Kuulemma minua on helppo lukea. Kuulemma te tunnette minut läpikotaisin. Kerrotte tietävänne minusta kaiken, vaikka todellisuudessa ette tiedä mitään. Silmienne edessä elän toista elämää, yksin leikin kuoleman kanssa ettekä te tiedä sitä. Yksin minä huudan maailmalle todellisen luonteeni, mutta vielä ei teistä kukaan ole sitä kuullut. Vielä ei kukaan ole tunnistanut valhettani. Itsekään en aina sitä tunnista, miten siis teiltä voisinkaan sitä odottaa?

Kirjoittaessani huomaan yhä salaavani itseäni. Paperillekaan en uskalla kertoa itsestäni mitään. Edes kynä kädessä mieleni ei salli minun sanoittavan sieluni todellisia muotoja. Piirrän itselleni uusia kuvia ja todellisuuksia, aina uusia ulottuvuuksia joissa ei vieläkään näy mitään itsestäni. Totuus pelottaa minuakin liiaksi jotta sen voisin edes salassa todelliseksi muuttaa. Vaikka loisin tuhannet salakielet joilla voisin turvassa kertoa mitä todella olen, en silti kykenisi laskemaan valheitani sivuun. Usko pois olen yrittänyt. Olen kovin koettanut edes itselleni selittää itseäni, mutta kykenemätön olen sanoittamaan sitä minkä sisälleni olen lukinnut.

Tahdot minun olevan onnellinen enkä minä raaski sinulle kertoa sen olevan mahdotonta. Minun onneni ei ole olemassa enää, jäljelle on jäänyt vain tahto tyydyttää sinua. Sen minä osaan, sitä siis teen. Sinut minä voin tehdä tyytyväiseksi, sinua varten voin elää, siispä sen teen. Miten voisinkaan itseäni varten elää kun minua ei ole? Kaikki minussa on vain teidän elämänne parantamista, olen jokaisen tuki ja turva, olkapää ja ilmainen hyväntekijä, siitä minä saan edes etäisen tyydytyksen. Tunteen tarpeellisuudesta, edes jonkuntasoisen hyväksynnän tuntemuksen. Ehkä syvimmiltäni en yritäkään muuta kuin saada hyväksyntää, ehkä siksi annan aina kaiken itsestäni teille. Luulen voivani ostaa rakkautta olemalla olemassa vain teidän tarpeitanne varten.

Huomaan taas kadonneeni itseeni, ja todellisuuteen herätessäni minua katsotaan hämmentyneinä. Hetken minä olin olemassa itsenäni eikä minua siksi tunnistettu. Takaisin leluelämääni palatessani suru syleilee minua raskaana. Sieluni kaipaa yhä vapautta olla olemassa, mutta sen väkivalloin työnnän takaisin piiloonsa jottei minua kukaan näkisi. Muistoissani olen joskus ollut minä, aikanaan minä todella elin, ja siksi en enää sitä tee. En tahdo toistaa lapsuuden virheitäni uudelleen saadakseni jälleen selkääni. Minä muistan miten syvältä viiltää tulla tuomituksi siitä, mitä eniten rakastaa, siitä mitä eniten on, ja siitä, mitä eniten tuntee. Siksi minä sielulleni sanon aamuisin hyvästit ja nielen ikäväni kahvi mausteenaan.

Toisinaan luulen löytäneeni ihmisen joka saattaisi hyväksyä minut. Jonkun, joka ehkä pystyisi näkemään minut eikä palaisi takaisin satuttaakseen vaan rakastaakseen. Naiivin lapsellisesti luulen toisinaan voivani joskus vielä laskea näytelmäni sivuun ja näyttää edes yhdelle teistä mistä minä todella muodostunkaan. Todellisuus tietysti minut joka kerta haaveistani herättää ja muistuttaa ihmiskunnan tärkeimmästä totuudesta; kukaan ei välitä kuin itsestään. Kukaan ei pidä ketään itseään tärkeämpänä, siksi kukaan ei tule koskaan olemaan valmis katselemaan tuhansia pieniä palasia kanssani kun yritän niistä muodostaa selkeää kuvaa itsestäni hänelle.