Pöytälaatikko

siat ovat lihansyöjiä

Kyyneleet ovat kuivuneet ja kuivatetut. Tilalle on kasvanut vain ahdistus ja paha olo. Huuda pimeään, mutta kukaan ei kuule kipuasi muiden huutojen seasta . En minä ole ainoa johon sattuu, et ole sinäkään. Muitakin sattuu, muutkin itkevät ja ahdistuvat. Ei saa olla paha olla, muilla on vaikeampaa. Sano se vielä kerrankin ja tungen kielesi niin syvälle kurkkuusi että maistat vatsahapposi kielenkärjelläsi.

Olipa lupa kipuun tai ei, ei se luvalla tule tai luvatta lähde. Jokaista jäsentä jäytävä ahdistus ja paniikki, joka vetää koko elimistö hälytystilaan. Vatsakivut, jotka vääntävät suoliston solmulle tiukkaan kiristäen. Paksusuoli nätille rusetille. Tärisevät kätesi ja sumenee katse kun kaikki kääntyy ja vääntyy, asvaltti kuplii ja poreilee, pakenee kengän alta. Horisontti joka ei asetu millään aloilleen, tyyni järvi joka keittää sinut elävältä jos sen kiehuvaan syliin hyppäät. Ihmispaistia.

Puhe karkaa huulilta loputtomana kauniisti soljuvana virtana. Myrkyllisenä putouksena joka viiltää rintakehäsi auki. Virtana täynnä radioaktiivista jätettä. Kaunis kauheudessaan kadottaa kaiken sinuuden sinusta. Yskit verta ja sanoja paksuna virtana. Terävät pienet tavut. Kipu. Keuhkosi luhistuvat lopulta, antavat periksi. Keuhkoahtauma. Lopulta kämmenesi peitossa yskityt veriklimpit tulevat valumaan sormiesi välistä lattialle, lattialautojen läpi takaidin äitimaan rakastavaan syliin. Sanasi eivät silti minnekään pääse, ei kukaan niitä ota hoivaansa. Katsos, ketään ei kiinnosta.

Arpia silittävät sormet ovat jonkun muun. Joku muu koskettaa sinua. Kylmät pitkät luiset sormet. Ylös, ylös. Vyötärön ympärille painuvat sormet. Mustelmia jättävät sormet. Keltakyntiset sormet. Hän nauraa sinun kyyneleillesi. Ei tässä maailmassa ole ketään, joka poskiltasi ne pyyhkisi ja halaisi sinut uneen. Hän tarjoaa sinulle olkapäätään, otatko sen vastaan? Maksu tietysti on sama kuin ennen. Kyllä sinä otat. Aina sinä otat. Sormet. Sormet juoksevat taas etkä sinä estä niitä. Mustelmia jälkeensä jättävät sormet rintojesi päällä. Hymyile.

Ahdistuneisuus on kansantauti. Niin kuin sinäkin, niin myös minäkin. Kaikki me nämä salaisuudet tiedämme ja jaamme. Jokaisen meidän ajatukset ovat myrkkyä ja happoa joka tukehduttaa lokkiparan hengiltä. Mutta niin on tarkoitettu ja niin kuuluu olla. Siispä kärsi. Lupaan, ei se paremmaksi muutu. Et sinä pääse kivustasi eroon. Ei elämä ennenpitkään kellekään hymyile. Mutta niin on hyvä. On hyvä kun sinä koetat löytää valojatkaisijaa paskaisessa huussissa. Hyvä on kun kärsimyksellesi ei tule loppua.

Ehkä sinä tahdot kadota vain ja lakata, etkö vain tahdokin? Tahdot hymyillen astua tuonpuoleiseen. Et saa. Emme me anna sinulle lupaa helpotukseen. Itke vain, itke vaikka niin että kyyneleesi kuluttavat lihasikin poskien päältä pois, mutta silti et pääse pois. Sinulle on valmistanut elämä oman pienen seikkailunsa. Hassun ja hullunkurisen väärinpäintalon. Talon täynnä uusia paperiviiltoja vielä rupisiin sormenpäihisi. Mene läpi, mene mene. Katso ikkunasta ulos, katso kuinka lapset hyppäävät ilman laskuvarjoa lentokoneesta kerta toisensa jälkeen. Katso isoäitiä ompelemassa lapsenlapselleen uutta takkia äidin selkänahasta. Katso kaikki ja kauhistu. Kaunista, eikö?