Kaiken kaikkeuden kaunes painaa raskaana minua. Sinun silmissäsi paistava valo keventää hetkellisesti rintakehääni jotta saan haukottua happea edes silmänräpäyksen verran. Kuin kala kuivalla maalla minä sätkin ja sinä upotat minut syvään veteen tuoden hetken helpotuksen. Niin rakas ja niin kaunis mutta niin kipeä ja raastava. Et sinä koskaan näe tätä kaikkea minun silmin, et tunne minun tuntein, et koe niinkuin minä. Ei niin kuulukaan olla. Olet vain pelastaja, hetken helpotus. Et vastaus. Et määränpää, vain matkakumppani ja tukipilari minun kirkkoni katon alla.
En koskaan tule kertomaan sinulle tätä, et tule koskaan kuulemaan totuutta. Hukun sinuun kerta toisensa jälkeen, aina uudelleen kaiken peittäen. Ja minä sinua vain rakastan.
Anna minun halata sinua vielä kerran. Kerran vielä anna minun koskettaa poskeasi. Katso lävitseninniin kuin aina ennenkin, katso ja ymmärrä. Sinä tunnet minut kokonaan, tiedät senkin mitä itsekään en tunne. Siis anna vielä kerran minun tuoksuasi hengittää ennen kuin jatkan matkaani. Ja minä rakastan sinua.
Rakastan sinua yhä. Yhä vain, sinua vain. Vaikka toisen sylissä olen, toisen kainaloon nukahdan, yhä rakastan sinua. Sydämeni ei ymmärrä miksi jäimme vain siihen, seisomaan, ystäviksi, rakkaimmiksi ystäviksi. Miksi?
YOU ARE READING
Pöytälaatikko
Teen FictionJokanen meistä on salaa pöytälaatikkokirjottaja ja mä tungen pöytälaatikkokirjotukseni tänne ettei ne pääse katoamaan jos joskus vielä saisin niistä jotaki irti.
