Pöytälaatikko

67 kerrosta

Hän kohotti katseensa taivaalle hiljaisuuden laskeutuessa hänen ympärilleen. Ei ollut liikenteen melua alapuolella, ei pakokaasujen hajua nenässä. Enää ei häntä häirinnyt tieto ihmisten vihasta, sillä juuri viha vapauttaisi hänet tänään. Tänään hänestä tulisi onnellinen

Tyttö hymyili silmät suljettuina, kasvot kohti taivasta antaen auringon viimeisen kerran lämmittää hänen kalpeita poskiaan. Hän katseli itseään, kääri hihansa ylös, ja antoi sormensa silittää hellästi jokaista vanhaa arpea käsissään. Jokainen arpi kuvasti hänelle jotakin muistoa. Ne olivat kaikki hänen lapsiaan, omia tarinoitaan ja omia persooniaan. Uusimmat niistä olivat alle viikon vanhoja, nopeasti rikotun peilin siruilla viillettyjä haavoja muistuttamassa häntä siitä päivästä, joka lopullisesti vapautti hänet tuskastaan.

Tyttö muisteli miten hän oli juuri tullut kotiin koulusta, kun kuuli kissansa huutavan olohuoneesta. Sieltä oli tyttö löytänyt jotain joka lopulta katkaisi hänen kamelinsa selän. Hänen kissansa, hänen ainoa lohtunsa, makasi maassa, tytön äiti kumartuneena tämän yläpuolelle.

Sanaakaan ei tarvittu kun tyttö tiesi jo mitä oli tapahtunut. Äidin käsivarret olivat kissan kynsimät, ja katse järkyttynyt sekä syyllinen. Hänen äitinsä, hänen mieleltään rikkonainen äitinsä oli tappanut hänen kissansa.

Harvoin tyttö oli tuntenut elämänsä aikana puhdasta vihaa ja raivoa, mutta nyt hän ei voinut hillitä itseään. Puhdas epätoivoinen karjaisu kaikui asunnossa vielä pitkään äidin lähdettyä hakemaan itselleen apua niin itselleen kuin tyttärelleenkin.

Tyttö syytti häntä kaikesta, vaalea keho ei enää kestänyt enempää tuskaa, ja kissan kuolema oli jo liikaa. Kissa oli ollut hänelle parempi äiti kuin hänen omansa, kissansa kanssa hän oli selvinnyt nämä vuodet, ja nyt se riistettiin häneltä.

Äiti oli ehkä hauras mutta niin oli tyttökin. Äiti ehkä voi huonosti mutta niin voi lapsikin. Äiti ei voinut hallita itseään mutta ei voinut hänkään.

Lyhyeksi pureskellut kynnet raapivat käsivarsia epätoivoisesti, kädet kietoivat kissan kuolleen kehon syleilyynsä, itku ravisutti kehoa pitkän aikaa, ilma kulki huonosti keuhkojen ja suun välillä. Tyttö ei jaksaisi enää ainuttakaan vastoinkäymistä, sen hän tiesi nyt selkeämmin kuin koskaan. Hän ei halunnut enää elää.

Alhaalta kaikui tööttäyksiä ja vihellyksiä. Ne kuulostivat hassulta ylhäältä käsin. Täällä oli monet illat istuttu ja katseltu auringon leikkejä taivaankannen kanssa. Koskaan tyttö ei tulisi ymmärtämään ateismia, olihan jokapäivä nouseva aurinko hänestä selkeä osoitus jostakin ylemmästä voimasta.
Mistä, sitä ei tyttö tiennyt.

Kaikki oli aina tyttöä ihmetyttänyt, taivas eniten. Taivasta hän oli miettinyt paljon lyhyen elämänsä aikana. Ei uskonnollista vaan oikeaa taivasta. Miksi se oli niin kaunis, miksi se suorastaan kutsui luokseen? Ei kukaan ollut koskaan ymmärtänyt hänen ihmetystään taivaan kauneuteen, auringonlaskujen palavaan lupaukseen ja sateen lohdullisuuteen. Taivas on taivas, niin hänelle vastattiin, mutta tytölle taivas oli niin paljon muutakin. Taivas oli hänen Taivaansa, se paikka kuoleman jälkeen johon hän uskoi.

Kämmenet hikosivat kun tyttö ajatteli mennyttä. Mutta nyt oli aika tulevalle. Huulet kaartuivat hymyyn, kädet alkoivat avata tennarien nauhoja, ja mieli pyrähti iloiseen lentoon. Tyttö eli pitkästä aikaa unelmaansa. Hän riisui kuluneet kenkänsä ja sitoi ne kiinni toisiinsa. Sukat pääsivät myös pois noiden luisten jalkojen ympäriltä, ja niin tyttö seisoi jo avojaloin alastomalla, kylmällä betonilla.

Hiukset tulivat silmille, mutta sinnikkäästi tyttö pyyhki ne pois kasvoiltaan kerta toisensa jälkeen. Vähän kuin kyyneleet aikanaan.

Varpailla oli oma tahto. Ne heiluivat iloisesti ilman ja maan väliä. Niille elämä oli tässä ja nyt, ei huomisesta väliä. Hiljaa tyttö pohti miksei hänkin voinut elää niin, tässä ja nyt. Miksi pitää miettiä menneitä, katkeroitua vanhasta kaunasta ja vihata menneiden aikojen vuoksi?

Aikanaan hänellä oli ollut ehjä perhe ja laaja ystäväpiiri. Toisen menetettyään oli toinenkin kadonnut, jättäen tilalleen vain tyhjän kuoren ja sisintä jäytävän tuskan. Ja yksinäisyyden, sen jota kukaan ei koskaan todella pyyhkinyt hänestä.

Sormet puristivat tennareita tiukasti rintakehää vasten, henki kulki pinnallisesti, ja huulet olivat niin leveässä hymyssä, että ikenet paljastuivat. Siinä oli hyvä olla vihdoinkin. Täydellisen rauhallista, paljon kaivattu onnentunne täytti hänet siinä, kylmällä betonisella katolla, vain muutaman matkan päässä pudotuksesta.

Tyttö siirsi kättään eteensä, astui varovasti pienen askeleen, ja päästi nauhoista irti. Kengät lähtivät kohti kotia, kerros kerrallaan ne liisivät ilman ja esteiden halki. Kerros kerrokselta. Niin tyttö ajatteli. Kerros kerrokselta kengät muuttuivat kadonneiksi. Kerros kerrokselta ne saavuttivat täydellisen rauhan.

Ne pienenivät tytön tiivista katsetta pakoon, mutta lähestyivät julmia tulitikkuihmisiä valtavalla vauhdilla. Kun kengät läsähtivät kovaäänisesti maanpintaan, purskahti tyttö iloiseen nauruun. Hänen naurunsa kiiri pitkin taivasta, hänen huutonsa tavoitteli pilviä, mutta yksikään tulitikkuihminen ei kuullut mitä hän huusi.

"KERROS KERROKSELTA, 67 KERROKSEN VERRAN!" Niin tyttö huusi, iloisesti nauraen. Vapaus ja puhdas riemu sisällään kuplien.

67 kerrosta oli pitkä matka, sen tiesi jokainen. Lähes kaksisataa metriä. Pilvenpiirtäjän katolla ei ollut järkevää istua mutta niin ylös ei tulitikkuihminen voinut nähdä. Niin ylhäällä hän sai tehdä mitä mieli teki. Kalpea tyttökin oli joskus ollut tulitikkuihminen, tavallinen tyttö jolla oli rakastava perhe ja rakkaat ystävät. Ihan tavallinen ihminen.

"Rakas, minä ja isä vähän kuin olemme kasvaneet erilleen. Et menetä toista meistä etkä joudu valitsemaan kahden väliltä, tämä on aivan normaalia."

"Anteeksi kulta, isi ei nyt ehdi."

"Olet jo iso tyttö, ethän sinä äitiä tarvitse."

Mutta enää tyttö ei ollut tulitikkuihminen, hän ei ollut normaali ja tavallinen, hän oli vapaa.

Perhe oli tuhoutunut, ystäviä ei ollut, ja koulukiusaaminen oli johtanut viiltelyn kautta masennukseen. Tavallinen tylsä tarina joka ei ainuttakaan suurkaupungin psykologia kiinnostanut.

Paljas jalka astui askeleen, varpaat eivät koskettaneet enää betonia. Ne saivat leikkiä tuulen kanssa kilpaa. Toinen jalka siirtyi hieman, ja tyttö hyppäsi. Lensi. Kädet olivat avoinna vartalon molemmin puolin, ja ruskeat hiukset liehuivat villeinä ja vapaina. Jos kenkien heittäminen oli tehnyt hänet onnelliseksi, oli tämä jokin uusi sana siinä tapauksessa. Onni ei ollut lähimainkaan tarpeeksi vahva kuvaamaan hänen sisällään räjähtävää riemua

Tyttö nauroi, hän nauroi onnellista, vapaata naurua, kun kerros kerrokselta hän saavutti tulitikkuihmisten valtakuntaa. Ne luulivat häntä normaaliksi, vangituksi ihmiseksi, mutta kaunis tyttö oli vapaa vihdoinkin. Hänen arpensa muistuttivat häntä siitä, minkä hinnan vapaudesta joutuu maksamaan, ja paljaat varpaat taas antoivat riemua elää hetkessä. Ja niin tyttö antoi naurunsa rauhoittua leveään, onnelliseen hymyyn.

Kaikki oli vihdoinkin hyvin, huolet katosivat jonnekin ylös, ylös taivaisiin. Tyttö voi hyvin vihdoinkin, ja kiitos palasi taas pitkästä aikaa hänen mieleensä.

67 kerrosta ei ollut tuntunut miltään kenkien lentoa seuratessa, muta nyt, ilmassa kiitäessään tyttö oli tyytyväinen valintaansa. Se oli tarpeeksi pitkä matka, se riittäisi vapauttamaan tytön lopullisesti elämältä.

Hänen kissansa oli kuollut äidin takia, mutta tyttö ei aikonut kuolla. Hän pääsisi Taivaaseensa vihdoinkin, hänen kissansa olisi siellä häntä vastassa, mutta kuollut hän ei olisi. Tyttö oli elossa pitkästä aikaa. Hän sai lentää, lentää pitkän matkan onnellisena.

Hän lensi. Monta kerrosta oli kulunut, sitä ei tyttö tiennyt. Hän tiesi lentävänsä, hän todella tiesi ja tunsi sen. Maan pinta oli jo lähellä, mutta tyttöä ei huolettanut, hän oli onnellinen ja vapaa, ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa. Hän oli elossa.

Kaikki oli vihdoinkin hyvin. Juuri niin miten häm halusikin.