Ontto mieli

Luku 26: Kevään saapuessa

Marilianin kulmat kurtistuvat.

"Etsit? Lunamiel, se ei kuulosta hyvältä. Olet viimein päässyt hänestä, älä anna hänen varjonsa kurottaa kurkkuasi vielä kaiken jälkeenkin."

"En tarkoittanut sitä." Lunamiel säpsähtää äänensä kovuutta. "Anteeksi. Minä vain uskon tietäväni, missä hän on."

Marilian ei näytä vakuuttuneen, mutta tyytyy jättämään aiheen taa.

Leiri on eloisampi kuin aiemmin, pitkä talvi on saanut ihmiset kerääntymään yhteen. Lunamiel kuulee naurua, jossain itkee lapsi, vasta vauva. Nainen, jonka Lunamiel muistaa raskausvatsan kumartamana ja tummasilmäisenä, pitää sylissään huutavaa pienokaista. Hymy piirtää juovia naisen kasvoille, jotka ovat yhä väsyneet, mutta onnellisella tavalla, sellaisella, joka kertoo Lunamielille kaiken olevan vihdoin hyvin. Toisaalla kävelee kaksi selkeästi varttunutta lasta, jotka ovat päässeet venähtämään pituudessa talven aikana. Minne Lunamiel katsookin, aika on piirtänyt merkkinsä, jättänyt pysyviä muutoksia ennen kovin muuttumattomaan massaan.

Hymy kohoaa Lunamielin suupielille tahtomattakin. Onneksi hän oli hetken poissa, vetäytyi korjaamaan asiansa. Nyt hän saa nähdä kaiken alkavan alusta, elämän asettuvan uomiinsa. Se on kerännyt voimansa pitkän unen jälkeen. Nyt aurinko paistaa jälleen maahan saakka eivätkä sen piirtämät varjot ole enää teräviä.

"Lunamiel, ei voi olla totta", tuttu naisääni hengähtää. Arael astelee Esebe seurassaan entisen kylänjohtajan luo ja puristaa tiukasti tämän kättä. Lunamiel ei juuri näe muutoksia johtajakaksikossa. Molempien silmienalusia koristavat tummat ringit, kaiken koetun merkit. Niistäkin huolimatta johtajat näyttävät virkeämmiltä kuin koskaan. Uusi elämä on kohottanut hehkun heidän kasvoilleen.

"Ryökäle! Lähdit kesken juhlien!" Arael sanoo pukaten Lunamielia kevyesti otsaan. "Me jäimme tänne ihmettelemään, mihin sinä menit. Olimme vasta vaiheessa sinun kanssasi."

"Olen pahoillani, minun täytyi mennä", Lunamiel sanoo naurahtaen. Araelin kasvoissa ei ole enää häivähdystäkään siitä naisesta, joka katsoi häneen ylpeästi, miltei halveksuen hänen astuessaan metsään ensimmäisen kerran.

"Tietenkin sinun täytyi. Sinulla on meille paljon kerrottavaa", Esebe täydentää.

Johtajat kuljettavat Lunamielin olasta pitäen istumaan. Joku tuo harteille taljan, joku lämpimän, tumman juoman. Ylellisyyksien aika on ohi, puista kuppia kädessään pitäen Lunamiel tietää jättäneensä ikuiset hyvästit posliineille ja lusikoille. Menetys kirpaisee vain tottumuksen verran. Lunamielin sydän tietää paremmin.

Monet kerääntyvät Lunamielin ympärille kuulemaan, mitä kylään kuuluu, mitä mies on tuonut mukanaan ja mitä jättänyt taakseen. Joukossa on tuttuja ja vieraita kasvoja, entisiä suojelijoita, hoitajiakin. Paljon sellaisia, joiden kanssa Lunamielilla on vielä ensimmäinen sivu avaamatta. Jopa eläimet kurottavat oloistaan Lunamieliin päin. Oravat istuvat oksillaan, linnut kallistelevat päitään.

Lunamielin sisintä polttelee, eikä hän tiedä onko se innostusta vai jännitystä. Pelon aika on ohi, se ei enää kaiherra hänen sisuksiaan.

"Minä olen tullut tänne jäädäkseni", Lunamiel aloittaa. Hän kertoo, kuinka ryhtyi kohtaamaan kyläläisiä yksitellen, kuinka hän piteli heidän käsistään, kun ensimmäiset kyyneleet tulivat. Hän kertoo pitkistä öistä, jotka vietti kyläläistensä luona kertomassa heille Emeraldista, metsän tapahtumista, ihon läpäisevistä piikeistä ja tyhjistä silmistä. Jumalista, jotka tapettiin tai jotka tuhosivat. Itkusta ja huudosta. Hän kertoo, kuinka ihmisten silmät suurenivat, osa hypisteli hermostuneesti helminauhojaan, osa pudisteli päätään varoen sotkemasta kampaustaan.

Lunamiel kertoo metsälle sanoista, jotka hän joutui pudottamaan huuliltaan, hetkistä, joita vannoi kantavansa yksin, kunnes maa ottaisi hänet jälleen omakseen, mutta jotka antoi kyläläistensä kuulla. Hän avasi sydämensä Emeraldista, salli kyläläisten tietää väkivallasta, joka mursi hänen luunsa, esti häntä liikkumasta kohti turvaa. Sanoista ja katseista, jotka tuhosivat selkärangan vuosikymmeniksi. Kyläläiset uskoivat häntä, itkivät monta yötä menettämäänsä kiiltokuvaa, valheellista jumalaa, mutta he nielivät kaiken, sokea palvonta ei täyttänyt heidän katseitaan. Lunamiel kertoo helpotuksesta. Hyväksynnästä.

Viimeiseksi Lunamiel antaa metsän tietää, että kylää johtaa nyt yhdessä valittu neuvosto. Hän saa vastaukseksi hyväksyviä katseita, hiljaisia nyökkäyksiä ja hymyjä, jonka kaltaisia ei ole koskaan saanut osakseen. Kaikki kumartuvat hänen puoleensa, kuuntelevat hänen sanojaan tosina, ottavat hänet takaisin kotiin.

*

Aurinko viipyilee metsän takana kauemmin kevään astuessa talven tilalle. Lunamiel pakenee sen heittämiin pehmeisiin varjoihin, kun väki palaa askareittensa pariin. Hän jättää Marilianin huolehtimaan, ettei kukaan kysele hänen peräänsä, antaa vain hänen mennä, kadota hetkeksi ennen pimeän laskeutumista.

Jalat osaavat reitin ulkoa, kulkevat halki lumen alta paljastuvien mättäiden ja veden peittämän alueen. Saapikkaat kastuvat kauttaaltaan, vesi yltää lumien sulettua polviin saakka, mutta Lunamiel jatkaa kulkuaan. On vain yksi paikka, jonne Emerald on voinut mennä, vain yksi puu, jonka juurelle Lunamiel saattaa kävellä hyvästelemään tämän viimeisen kerran.

On kuin verho suojelisi Emeraldin aluetta muilta sieluilta. Lunamiel siirtää raskaana roikkuvat oksat, luonnon vihreät verhot näkymän tieltä. Aluksi ei mitään. Osittain sulanutta lunta, veden keskeltä kohoavia puita. Vihreää sadoissa sävyissä. Sitten Lunamielin silmät pysähtyvät miehen hahmoon, pitkäraajaiseen, siroon olentoon, joka erottuu vain vaivoin puunrungosta. Muoto on yhä tunnistettavissa ihmiseksi, Lunamielin sydän tykyttää lujaa vasten rintaa.

Lunamiel kahlaa lähemmäs, vettä on jo vyötäisille asti. Lunamiel on jättänyt Emeraldille lukemattomat hyvästit, paennut tämän luota, antanut tämän paeta hänen luotaan, vannonut unohtavansa, päästävänsä irti. Suru, jonka hän on käskenyt pois sydämestään koko talveksi, kipuaa nyt takaisin paikalleen, painaa kehoa lysyyn.

Emerald on sulkenut silmänsä. Mies ei enää hengitä, ei ole tehnyt niin pitkään aikaan. Ruumis on tullut osittain osaksi puuta, iho kasvaa sammalta, kasvot vihertävät. Kun Lunamiel yrittää nostaa Emeraldia, rusahdus kaikuu metsässä. Lunamiel vetää entisen ystävänsä pään syliinsä, enempää hän ei kykene nostamaan rikkomatta kehoa tomuksi.

Kuumat kyyneleet putoilevat Emeradin vihertäville poskille. Monta kertaa Lunamiel on päästänyt irti ajatellen, ettei enää koskaan itke Emeraldin vuoksi. Kun mies vihdoin lepää hänen sylissään, kyyneleet tulevat hiljaa, vaatimatta enää mitään. Toive on kulunut pois jo kauan sitten, talvi on vienyt mennessään lämmön ja välityksen. Ruumis Lunamielin reisiä vasten on jo muuttunut osaksi luontoa, sulautunut yhdeksi sen kanssa, mitä pelkäsi eniten.

Lunamiel kuljettaa käsiään mustilla suortuvilla. Emerald on viimein levossa, saanut rauhan peloltaan. Lunamielin katkeruus, kaikki menetetyt vuodet tulevat osaksi luontoa yhdessä Emeraldin kanssa. Pian olisi päästettävä tämä pois, annettava tämän jäädä lepoon, mutta ennen sitä Lunamiel pitää ystäväänsä sylissään ensimmäisen kerran.