Luku 19: Saarroksissa

27 5 0
                                    

Naisen keho painautuneena suden veren peittämää kylkeä vasten. Punainen neste poskella, vaatteissa, sormien päissä. Lunamiel ei näe muuta, vain naista ja sutta yhdistävän veren. Oksennus kutittelee kurkunpäätä, kun kuva aukenee kokonaisena.

Marilian kohottaa päänsä, silmissä on väsyneitä kyyneliä. Huulet eivät puhu, katse pyytää olemaan hiljaa. Lunamiel yrittää kohottaa kättään, tehdä mitä tahansa saavuttaakseen Marilianin jälleen. Sudenveri lepää naisen keholla kuin se olisi tämän itsensä vuodattama. Lunamielin keho vapisee, sisin tietää jo pahimman tapahtuneeksi. Viha Marilianissa on kuivunut ja uupunut, kerälle käpertynyt sotku. Se ei hehku enää naisen kasvoilla. Lunamiel miltee toivoo, että Marilian huutaisi ja syyttelisi. Palavana Mariliania on helpompi lähestyä. Hiljaiseen suruun Lunamielin on mahdoton puuttua.

Lunamiel kumartuu alas, kohtaa sutta vasten painautuneen naisen ja tämän määrittelemättömän, rinnalla lepäävän kivun. Marilian nojautuu tiukemmin harmaanvalkeaa turkkia vasten, vetää henkeen veren pistävää tuoksua. Lunamiel ojentaa kättään koskettaakseen Marilianin surua, mutta nainen väistää hitain, varautunein liikkein.

Kysymyksiä ei tarvita. Lunamiel tietää sanomattakin, kuinka sudenveri on satanut maahan, piirtänyt punaiset kukkansa lumeen. Edes valkea peitto ei peitä alleen veren tuoksua sen kerran levitessä. Lunamiel istuu ja katsoo suurta tragediaa, menetystä, jota linnut ja oravatkin ovat kivunneet puihinsa itkemään. Puiden oksat kaartuvat suruun, tuuli heiluttaa latvustoa synnyttäen metsään heleän laulun. Hetken luonto suree omaansa, laulaa tuutulaulun menetetylle.

Kun Marilian nousee ylös, kumartaa puille ja niiden suojiin kerääntyneille eläimille, Lunamiel näkee sanat jo naisen kasvoilta. Katkeruus tanssii Marilianissa, leyhyttää mustia suortuvia.

"Minä tulen muistamaan hänet, vaikka vanhuus kalvaisi ruumiini ja jumalat veisivät mieleni", Marilian lausuu suden ruumiin äärellä. "Jää hyvästi, vanha ystävä."

Lunamiel sulkee silmänsä ja nyökkää vainajalle. Muistojen tie on röpelöinen, ei ole paljoakaan sanottavaa jäljellä. Susi näki hänen sydämeensä, kuuli hänen sisimpänsä laulun ja ymmärsi, minne hän kuuluu.

"Hyvästi, Maruk", Lunamiel sanoo voimattomana. Hän puristaa kädet vasten kehoaan, syleilee suuren suden muistoa. Hän kantaisi tämän kuolemaa lopun ikänsä, haistaisi tämän veren aina, kun hänen oma syyllisyytensä alkaisi sykkiä suonissa.

Lunamiel on aikeissa avata suunsa, mutta Marilian hipaisee hänen rannettaan sen merkiksi, että sanat olisi säästettävä. Ei ruumiin äärellä, ei haudaksi muuttuvassa metsässä. Vasta, kun oksien helinä ei enää ylety hipomaan korvia, he pysähtyvät kohtaamaan toisensa.

"Jätetäänkö hänet metsään lepäämään?"

"Hän tulee uudella tavalla yhdeksi luonnon kanssa."

"Se sopii hänelle."

"Se sopii kaikille."

Ei arkkua sudelle. Ei hautakiveä kertomaan, että tässä lepää Maruk, kunnioitettu ja vanha, veljensä tappama. Koko luonto huutaisi hänen nimeään, kuiskisi tarinoita hänen teoistaan. Lunamiel ymmärtää. Arkku ja siistitty ruumis ovat paljon uudempia muistoja, kylän keksintöjä. Oikeasti kaikki kuuluu osaksi sykliä.

"Minä menen puhumaan hänelle", Lunamiel huokaa. Hetkeksi Marilian kurtistaa kulmiaan, kunnes ymmärrys pyyhkii kireyden pois.

"Metsä ei anna koskaan anteeksi. Hänelle puhuminen ei pyyhi verta lumelta."

"Minä tahdon vain ymmärtää."

"Sinä haluat selittää itsellesi mahdottomuuden. Sen miehen teoille ei ole sanoja, yhdenkään elävän olennon ymmärrys ei ylety häneen."

Ontto mieliOù les histoires vivent. Découvrez maintenant