Ontto mieli

Luku 8: Sudensilmät

Metsällä on kirkkaankeltaiset silmät. Lunamiel likistyy kiinni puun tummaan runkoon, kavahtaa yötäkin tummempaa ääntä, jonka poikkeava sointi on hänelle etäisen tuttu. Muistojen kansi repeytyy auki, Lunamiel tunnistaa silmien omistajan. Neljä jalkaa, suunnattoman suuri, korkeampi kuin ihminen. Harmahtava, väsähtänyt turkki. Maruk.

"Sinä muistat minut yhä, ihmislapsi, Lunamiel", Maruk lausuu jättäen tassujensa kuvat mättääseen allaan.

"Minä..."

"Meidän kielemme ovat yhä yhtä. Eriytyneet, muuttuneet, mutta silti yhtenevät. Ymmärrämme toisiamme."

Lunamiel uskoo nyökkäävänsä.

Susi istuu Lunamielin eteen. Istuessaankin Maruk on paljon ihmistä suurempi. Lunamielin sydän hakkaa samalla tavalla kuin hänen nähdessään peuran kulkevan leirissä ihmisten seassa. Kylässä eläimet ja ihmiset on eritelty niin kauas toisistaan, että Lunamielistä tuntuu vaikealta katsoa sutta, joka puhuu hänen kieltään. Hänen sydämensä tietää paremmin. Se muistaa, miltä tuntuu nukkua suden turkkia vasten, miltä tuntuu huutaa kilpaa joutsenten kanssa pimenevään yöhön.

"Koska sinä olet täällä, otaksun, että Emerald on kuullut, mitä minulla on sanottavana."

"En ole täällä sen vuoksi."

"Tiedän sen." Marukin häntä keinahtaa. Lunamiel säpsähtää. "Sinulla on kauniit vaatteet, Lunamiel."

Lunamiel nielaisee raastavan pelkonsa, syyllisyytensä, entisen itsensä. Hän ei tiedä, kuka on, kun hänen ja suden katseet kohtaavat.

"Te olette jo miltei jumalia", Maruk lausuu. Äänessä on jotakin, joka muistuttaa Lunamielia ihmisnaurusta. Vai onko se ihmisnaurua lainkaan, onko sellaista olemassa, ovatko kaikki naurut samasta paikasta lähtöisin? Puiden latvat keinuvat Lunamielin päässä, eläin ja ihminen sekoittuvat keskenään. Lunamiel ei tahdo muistaa mitään.

"Mitä sinä tahdot minusta? Meidän tiemme ovat jo poikenneet. Me emme enää koskaan tule löytämään yhteisymmärrystä", Lunamiel sanoo kuullen ainoastaan pelon äänessään.

"Minusta tuntuu, että kyse on enemmänkin siitä, mitä sinä tahdot vielä meistä."

"Minä en tahdo metsältä enää mitään. Olen vihdoin päässyt siitä eroon ja viettänyt kaunista elämää kylässä."

"Silti sinä olet täällä."

"Se ei ollut minun päätökseni."

"Kuten ei ollut täältä lähteminenkään."

Suden silmät ovat vanhat, kaiken nähneet. Vanhemmat kuin Lunamielin, vanhemmat kuin Emeraldin tai yhdenkään Marukin kanssa samaa ilmaa hengittävän. Kuolemattomuus lankesi myös eläinten kohtaloksi.

"Mikä sitten on ollut sinun päätöksesi, Lunamiel?"

Hiljaisuus. Kurkkua kuristava, sisimmässä rahiseva hiljaisuus. Lunamiel ei voi sanoa mitään.

"Mitä sinä pelkäät?"

"Minä en..." Ääni hukkuu tunteeseen. Pelko syö sen rei'ille, paljastaa valheen.

Marukin turkki tuoksuu sammaleelta ja mullalta. Kodilta. Ajatus puristaa Lunamielin rinta-alaa, säkenöi pistelevänä kipuna aina sormenpäihin saakka. Maruk kallistaa päätään kuin esittääkseen kysymyksensä uudelleen.

"Onko Emerald edelleen yhtä peloissaan kuin aina?"

"Hän voi hyvin, kiitos vain kysymästä."

"Kauanko sinä ajattelit juosta tekemässä likaiset työt hänen puolestaan? Kauanko jaksat vielä olla hänen tahtonsa jatke?"

"Olen hänen ystävänsä. Millainen ihminen olisin, jos en auttaisi häntä?"