Ontto mieli

Luku 11: Hiljennyt virta

Kaksi päivää ennen ajan pysähtymistä

Hurme on värjännyt Emeraldin rintakehän, piirtänyt kukkia tämän hentoon ruumiiseen. Lunamiel seisoo hiljaa puiden suojissa ja tuijottaa veren koristelemaa ystäväänsä.

"Auta minua", Emerald yskäisee.

"Mitä on sattunut?"

"Minä otin yhteen Marukin kanssa", Emerald sihisee, "auta minua. Pian."

Lunamiel kulkee lähemmäs ystäväänsä, epäröi koskettaa tätä. Emeraldin silmät antavat luvan, Lunamiel vie kädet Emeraldin harteille ja raahaa tämän lammelle. Hän auttaa ystäväänsä riisuutumaan, pesee tämän haavat täydessä hiljaisuudessa. Kun Emeraldin haavat ovat putsattu ja sidottu, mies vetäytyy kauemmas Lunamielistä. Kosketukselle ei ole enää sijaa, Lunamiel likistyy kiinni itseensä ja odottaa, että Emerald avaisi suunsa kertoakseen.

"Minä kerroin Marukille suunnitelmastani", Emerald naurahtaa. Kipu värisyttää ääntä, Lunamielin tekisi mieli painautua Emeraldia vasten. "Hän ei ottanut sitä hyvin. Otimme yhteen, kuten näkyy."

Lunamiel katsoo, kuinka hänen ystävänsä vetäytyy lähemmäs lammen pintaa, kuljettaa käsiään keholtaan kasvoilleen kuin tarkistaakseen, että kaikki hänen vaalimansa on yhä tallessa.

"Hän kehtasi upottaa kyntensä lihaani."

"Kerroitko sinä... ajasta?"

"Mistä muustakaan? Marukilla ei ole enää ulisemista siitä, että kylää rakennetaan. Minä jätin hänelle varoituksen siitä, mitä aion tehdä. Hän varmasti kuvittelee yhä olevansa jokin metsän kuningas, kykenevä ja kaikkivoipa." Emerald pudistaa päätään voimakkaasti, sylkee verta suustaan maahan. "Minä käännän ajan joen ympäri vain näyttääkseni hänelle, ettei hän kykene täällä määräämään."

Kiilto on palannut Emeraldin silmiin. Mitä pitempään mies tuijottaa kuvaansa lammen pinnasta kääntymättä hetkeksikään Lunamieliin päin, sitä voimakkaammaksi paine Lunamielin sisällä käy. Verinoro valuu Emeraldin huulilta rikkomaan lammen peilinkirkkaan pinnan.

"Et sinä oikeasti sitä Marukin vuoksi tee."

Emeraldin katse terävöityy, mutta ei nouse lammesta.

"Siitä sinä et tiedä mitään."

"Olet oikeassa, en tiedäkään. En ymmärrä sinun pelkoasi. Minulle kuolema ei ole vihollinen."

"Kuolema", Emerald lausuu kääntyessään silmänräpäyksessä Lunamielin puoleen, "ei ole mikään vihollinen." Emeraldin ääni on syvänvihreää myrkkyä Lunamielin korville. "Se on pelkkä este. Minä rakennan kylän, nostatan ihmiset kaiken yläpuolelle, teen tästä paremman maailman meille elää. Kokonaista kylää ei rakenneta yhdessä yössä. Kerro minulle, Lunamiel, ystäväni – mitä minä teen kylällä, jos se rakentuu vasta, kun olen jo vanha ja raihnainen? Kaikki voisivat pilkata kuihtunutta kauneuttani, Marukin keltaiset silmät näkisivät, että mistään, mitä olen jo saanut aikaan, ei ollut koskaan minulle mitään hyötyä."

Emerald vetäytyy täysin lammen ääreltä. Silmät kiiltävät, tummat suortuvat valuvat paljaalle selälle. Emerald tulee miltei kiinni Lunamieliin.

"Ehei, en aio antaa sen tapahtua", Emerald sanoo pudistellen yhä päätään. Eleen maanisuus saa Lunamielin lihakset kiristelemään. "Minä käännän ajan ympäri. Se virratkoon jumalten puolelle. Ylimieliset luojat nielköön omaa ylemmyyttään, kun minä käännän ajan virtaamaan heille. Meistä tulee ikuisia. Sitten minulla on kaikki maailman aika nuorena ja kauniina. Ainutkaan olento ei naura minulle."

Lunamielin sisin huutaa kosketusta. Emeraldin hengitys tuntuu hänen ihollaan. Hän tahtoisi vain painaa miehen itseään vasten, kietoa kätensä tiukasti tämän ympärille ja kertoa, ettei tämän tarvitsisi pelätä niin hirveästi. Kaikki rakastavat Emeraldia kyllä. Kuka tahansa valitsisi ennemmin Emeraldin kuin Marukin. Mutta Lunamiel ei voi antaa toiveensa voittaa, hän ei saata koskettaa tai haluta ennen kuin Emerald sallii sen.