Ontto mieli

Luku 13: Kirje

"Miksi sinä haluat hänet tänne?"

"Hän vannoi, ettei koskaan palaisi metsään. Jos hän palaisi, hän saattaisi muuttaa mielensä kaiken suhteen. Tahdon hänen kohtaavan tekonsa konkreettiset seuraukset ja ymmärtävän, että kokeita ei voi jatkaa."

"Entä aika?"

Lunamiel huokaisee uudemman kerran.

"Voin vain toivoa, että hän ymmärtää jotakin sen suhteen. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei se suju niin helposti."

"Marilian? Lunamiel?" Naisen ääni katkaisee keskustelun keskeltä. Lunamiel hätkähtää kauemmas Marilianista ja näkee tämän takana pitkän, tumman naisen. Araelin ilme on tiukka.

"Johtaja Arael? Onko jotakin sattunut?" Huoli tihkuu Marilianin äänestä.

"Kyläläisesi ovat siirtyneet joukolla rajalle", Arael sanoo katsoen suoraan Lunamieliin.

Lunamiel vie kätensä suulleen.

"Ovatko he...?"

"Kahta lukuun ottamatta kaikki ovat saaneet jumalan mieleensä. Lopputulos on kaoottinen. Heitä siirretään paraikaa sairastuneiden leiriin."

Lunamielin kädet puristuvat tiukasti kiinni, rystyset hohtavat kuunvalkoisina.

"Hemmetti, minä olen myöhässä", Lunamiel sihisee, "pahasti myöhässä."

Marilian yrittää koskettaa Lunamielin olkaa, mutta mies vetäytyy kauemmas, kieltäytyy kosketuksesta. Hetken Lunamielin silmät suurenevat, kädet harovat valkeaa tukkaa. Sadattelu katoaa puiden väliin, kun Lunamiel päästää suuttumuksensa vapaaksi.

Huudettuaan aikansa Lunamiel kohtaa Araelin ja kertoo naiselle, mitä on suunnitellut. Araelin kulmat kaartuvat ylös, aivan kuin Lunamielin sanat antaisivat hänelle odottamatonta toivoa.

"Sinäkö olet kääntynyt Emeraldia vastaan?" Arael vie käden suulleen. "Enpä olisi uskonut."

"En ole häntä vastaan, en vain anna hänen viedä tätä projektia loppuun. Mutta jos he kerran..."

"Heistä kaksi on vielä jäljellä. Voit keskittyä heihin. Sitä paitsi", Arael lausuu pehmeästi, "jumalongelma ei ratkea sillä, että lopetatte jo itsessään mielettömän projektinne."

"Minä tiedän sen. Yritäpä kertoa se Emeraldille."

"Sille on syynsä, miksi lähetimme Marilianin kylään emmekä menneet itse. Olet varmasti huomannut sen itsekin."

Lunamiel nyökkää vaisusti. Naisen kosketus polttelee yhä kehoa, hän muistaa, kuinka intensiivinen Marilian oli ollessaan aivan liki häntä. Marilian palaa niin kirkkaalla liekillä, tuntee niin paljon, ettei Lunamiel saata kummastella johtajien päätöstä.

"Uskotko, että tilanteelle on tehtävissä jotakin?" Arael kysyy vakavoittaen kasvonsa. "Tarvitsen mielipidettäsi kylänjohtajana."

"Emeraldin suhteen tuskin on mitään tehtävissä", Lunamiel huokaisee. "Aion yrittää parhaani, mutta minä en ole se, ketä hän kuuntelee."

"Onko olemassa joku, jota hän kuuntelee?"

Lunamiel ja Marilian vaihtavat katseita ja nyökkäävät yhtä aikaa.

"Maruk", Marilian ehtii ensin, "omalla tavallaan."

"Emerald kokee Marukin niin suurena uhkana, että hän tekee mitä vain, jos uskoo jollakin tavalla voittavansa Marukin."

"Voittavansa?" Arael kysyy.

"Emerald näkee jonkinlaisen valta-asetelman hänen ja suden välillä. Sitä on vaikeaa sanoittaa, ja sen juuret juontavat aikaan, jolloin me kaikki elimme vielä tasavertaisina täällä."