Ontto mieli

Luku 8: Sudensilmät

"Ihminen, joka ei ole valmis auttamaan niitä, jotka ovat todella avun tarpeessa."

Kurkkua kuristaa. Lunamiel huomaa pudistelevansa jälleen päätään.

"Sinä tiedät kyllä, ettei Emeraldin pelko lakkaa koskaan."

"Ei Emerald ole peloissaan, hän vain –"

"Mikään ei ole koskaan riittävästi hänelle. Hän kukisti ajan ja jumalat. Nyt hän pyrkii jälleen korkeammalle."

"Emeraldilla oli syynsä. Kaikki tietävät sen ja arvostavat hänen tekojaan."

"Ja sinä tiedät, että sillä hetkellä, kun hän nousi kahdelle jalalle, meidän muiden yläpuolelle, hänen janonsa alkoi. Se ei tyydyty koskaan. Hän ei tule koskaan valmiiksi. Nyt te kaikki olette pysyvästi kahdella jalalla, vaatetettuja ja rikki."

"Sinä et ymmärrä siitä mitään. Sinä olet eläin."

Marukin kurkusta kuuluu murahtelevaa hyrinää, jonka Lunamiel tulkitsee nauruksi. Siitä on niin kauan, kun hän on viimeksi ollut lähellä luontoa, kuullut sen puhuvan ja nauravan. Kaikki olennot ovat osa samaa sykliä, samaa maan ja ilman hengitystä. Lunamiel huomaa puristaneensa kätensä puun kuorta vasten.

"Hyvä on. Minä olen vain eläin. Se käy, jos niin uskot." Maruk nousee neljälle tassulleen lähteäkseen. "Kerro sinä sitten minulle, milloin olet viimeksi ollut onnellinen. Mikä nykyisessä elämässäsi on elämisen arvoista?"

"Mikään ei ole koskaan ollut niin helppoa kuin se nyt on. Tänne palaaminen todistaa sen. Meidän kehityksemme on huomattavasti metsään jääneitä edellä."

"Täyttävätkö kauniit helyt sinussa sen, jota et koskaan tule saamaan mieheltä, jota kutsut ystäväksesi?"

Jos Maruk olisi ihminen, Lunamiel löisi tätä poskelle, jättäisi läpsäytyksen kaikumaan metsässä. Sen sijaan hän tyytyy katsomaan sutta kuin keihästääkseen tämän silmiensä voimin.

"Tämä metsä ei saa minua vakuutettua siitä, että se tarvitsisi kyläläisten apua. Et sinä, vaikka merkityksesi Emeraldille olisi mikä tahansa, ei siskoaan kaipaava tyttö, vaikka hän käyttäisi kaikki keinonsa. Minä en petä Emeraldia ja passita kyläläisiä takaisin tyhjin käsin."

"Niin, Marilian on varmasti tehnyt parhaansa. Hän on lojaali tyttö ja taitava metsästäjä."

"Hän voi olla minun puolestani aivan mitä tahansa, mutta se ei riitä tekemään Emeraldin vierellä viettämiäni vuosia tyhjiksi."

Marukin silmät sulkeutuvat hetkeksi. Suden kuono värähtää.

"Jos et pelkää tai horju, miksi kuulen sydämesi sykkeen voimakkaana, aivan kuin se takoisi reikää rintaasi?"

"Minä en pelkää."

"Sinä voit valehdella vilpittömälle Marilianille ja sokeasti uskoville kyläläisillesi, mutta minun vanhat korvani eivät kuule valheita."

Väsynyt huokaus pakenee Lunamielistä. Hän on viimein päästänyt irti puun karheasta pinnasta ja ottaa varovaisia askelia eteenpäin kuin paetakseen Marukin keltaiselta katseelta. Kun pensas rasahtaa ja Marilian astelee huohottaen esille, Lunamiel ei kykene estämään itseään säpsähtämästä.

"Lunamiel, täälläkö sinä vielä olet?" Marilian sähähtää havaitsematta Marukin läsnäoloa. Kun naisen silmät pysähtyvät suureen suteen, hänen katseensa pyytää anteeksi. "Kas, Maruk, hei. Olet näemmä löytänyt vieraamme."

"Lunamiel ja minä olemme vanhoja tuttuja. Meillä on yhteinen ystävä." Lunamiel on kuulevinaan suden vanhassa äänessä häivähdyksen naurusta.

Marilian astuu lähemmäs Marukia ja sanoo jotakin kielellä, jota Lunamiel ei enää rekisteröi. Kieli iskee vasten hänen kasvojaan, kun hän ymmärtää, kuinka kauas ihmisten nykyinen kieli on vieraantunut alkukielestä. Metsään jääneet osaavat sitä vielä. Nyt Lunamiel saattaa itsekin kuulla sydämensä levottoman sykkeen.

"Minä jätän teidät kaksin", Maruk pudottaa sanat, jotka Lunamielkin ymmärtää. Susi heilauttaa häntäänsä ja jolkottaa puiden ja pensaiden taa. Lunamiel jää tuijottamaan sammalmätästä, jossa suuri olento vasta hetki sitten istui katsomassa hänen sisimpäänsä.

"Minulla on sinulle tärkeää asiaa. En tiennyt, että jäit tänne."

"Sinähän minut tänne jätit."

"Jo toinen omistasi on menetetty jumalalle."

Lunamielin kulmat kohoavat, suu raottuu. Mieleen palaa kuvia kaikista niistä, jotka hän joutui kohtaamaan sairastuneitten leirissä.

"Kuka?"

"Mies tällä kertaa. Hänen nimeään lienee turhaa kysyä enää tässä vaiheessa."

"Mitä tarkoitat?"

"Hän meni heti. Silmät muuttuivat oitis valkoisiksi, päästä kasvaa nyt piikkejä. Et tunnistaisi häntä. Emme luonnollisestikaan ehtineet kysyä hänen nimeään, mutta eiköhän joku omistanne hänet tunnista."

Lunamiel näkee, kuinka Marilian joutuu nielemään palasen itseään jokaisella sanalla. Heidän puheensa riisuu uhrautuneet ihmisyydestään, tekee heistä pelkästään kokeen, josta puhua kuin he eivät olisi koskaan ihmisiä olleetkaan. Lunamielin sydän hyppii yhä, kenties sekin suree sitä, kuinka helppoa toisen inhimillisyys on pureskella alas pieninä paloina.

"Minun pitää palata leiriin", Lunamiel huokaisee. "Tuletko sinä?"

"Minä olen matkalla metsästämään. Tulin vain kiireesti kertomaan uutiset sinulle." Marilian pitää tauon, pyyhkii otsaansa. "Mitä asiaa Marukilla oli?"

"Ei mitään sellaista, jota sinun tarvitsisi kuulla tai joka yllättäisi sinua."

Marilian kohauttaa harteitaan ja on aikeissa kääntyä.

"Marilian", Lunamiel henkäisee naisen perään. "Se mies... Menikö hänkin vapaasta tahdostaan?"

"He menivät rajalle joukolla. Vain häneen tarttui jumala."

Lunamiel nielaisee. Marilian kävelee pois jättäen hänet yksin hiljaisuuteen. Metsä kiertelee häntä, kaarnan tuoksu sekoittuu sydämen läpätykseen, joka ei jätä Lunamielia hetkeksikään rauhaan. Hän vetää syvään henkeä ennen kuin uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen kohti vastuutaan.