Ontto mieli

Luku 1: Käännetty selkä

Marilian nyökkää.

"En voinut sallia heidän jättää sinua muurin taa. Tahdot siis puhua Emeraldille."

"Kyllä. Mielellään heti, sillä asiani on kiirellinen."

"Etkö nauttisi vieraanvaraisuudestamme ensin?" Lunamielin silmät ovat suuret ja niin lämpimän ruskeat, että sävy on miltei kultainen. Marilian tuntee pistelyä ruumiissaan katsellessaan niitä liian pitkään.

"Minun asiani on kiireellinen", Marilian toistaa pudistaen päätään.

"Hyvä on. Minä vien sinut Emeraldin luo." Lunamielin äänestä ei voi päätellä mitään. "Seuraa minua."

Marilian kulkee pitkän miehen perässä niellen katseellaan kylän yksityiskohtia. Metsään jäänyt kansa käy vain muurin takana vaihtamassa kyläläisten kanssa hyödykkeitä. Ruokaa, puuta, kankaita. Kukaan metsästä ei ole kyennyt astumaan jalallaan kylään. Vastuu painaa Mariliania joka askeleella, hän on ensimmäinen.

Kaikki kylässä on huoliteltua. Siloteltua. Kauniita julkisivuja, siistejä kaivoja ja leipäkojuja. Asunnot ovat valkeita ja tummakattoisia. Kaduilla kulkee pelkästään nuoria ihmisiä. Marilian yrittää laskea herkkiä, kauniita piirteitä ihmisten kasvoilta, mutta sekoaa laskuissa ennen kuin Lunamiel kääntyy yhden valkean talon puoleen ja avaa sen puuoven Marilianille.

Sisällä tuoksuu voimakkaasti. Kardemummaa ja havuja. Marilian säpsähtää. Kodin tuoksu.

"Onko tämä...?"

"Emeraldin koti. Odota hetkinen."

Lunamiel harppoo pitkillä jaloillaan eteiseen ja katoaa puisten, selkeiden huonekalujen taa. Vaikka kaikki on viimeisen päälle huoliteltua, metsän kotien tuoksu on talon ytimessä. Ajatus sekä hämmentää että huvittaa Mariliania. Emerald on tuonut metsän tuoksun mukanaan, vaikka miehen piti luopua metsästä täysin.

Lunamiel astelee portaat alas ja nyökkää niihin päin.

"Hän odottaa sinua toisessa kerroksessa. Minä käyn puhumassa kyläläisille. Mitä kerron heille saapumisestasi? He tahtovat selityksiä." Lunamielin katse käväisee Marilianin takana, ikkunoissa. Kansa on jo kerääntynyt katsomaan, kysymykset loistavat silmissä.

"Sano, että minä olen tullut tapaamaan Emeraldia. Hän kertokoon visiittini aiheen kaikille myöhemmin. Voin taata, että tämä ei jää keneltäkään kuulematta."

Lunamiel siristää kultasilmiään. Ripset ovat pitkät, toisen silmän alla lepää pieni kauneuspilkku. Mitä pitempään Marilian miestä tuijottaa, sitä veistoksenomaisemmalta tämä tuntuu.

Portaat eivät narahda kertaakaan Marilianin astellessa toiseen kerrokseen. Sisustus on samanlaista sielläkin. Omalla tavallaan raskasta, vahvoja materiaaleja suosivaa, mutta avaraa. Paljon peilejä. Marilian ei erota mitään turhaa. Vain Emeraldin kaltainen mies voisi sisustaa asuntonsa siten.

Mies seisoo selin Marilianiin, katsoo ulos ikkunasta kapealle kadulle. Kadun ja talon tavanomaisuus eivät yllätä Mariliania, mutta herättävät pientä hämmennyksen pistelyä kehossa. Emeraldin ajatukset eivät aukea hänelle kerralla eikä hän nauti siitä lainkaan. Hänen piti olla valmis inhoamaan miestä, halveksumaan tämän tavarantäyteistä, turhamaista elämäänsä.

Kun mies kääntyy, Marilianin kurkkua alkaa kuristaa. Selkeän virhreät silmät, tummat kulmat ja sirot leukaperät. Pitkät suortuvat ovat mustat kuin korpinsulat. Elegantit vaatteet, koruista kirkkaimpana hohtaa smaragdikorvakoru. Mies on niin kaunis katsoa, että Marilianin henki miltei salpautuu. Puhe Emeraldin kauneudesta ei ole ollut turhaa. Mariliania kuvottaa, ettei hän voi kieltää sitä.