Perhospoika🏳️‍🌈 (tauolla)

᎒|10|᎒

Eemu:

Vietiin päivän viimeisiä tunteja, valinnaista. Olin valinnut ittelleni kahesta vaihtoehdosta kuviksen. Jotenkin se oli paljon kivempaa ja kiinnostavampaa kuin jokin robotiikkajuttu. Viljami, Gabriel ja Pyry oli liikkavalinnaisessa ja muut missälie, ei mulla oikein ollut varmuutta. Tosin enhän mä ollut edes viittinyt kysyä niiltä.

Istuin luokan perällä, ikkunapaikalla ja tuijottelin paperia, jonka pinnalle oli ilmestynyt kaiken maailman värejä sikin sokin ilman minkäänlaista kokonaisuutta. En mä mikään taidemaalari ollut ja siinä se nähtiinkin, olin tosi huono sommittelemaan just esimerkiks värejä keskenään ja luomaan niistä yhteläistä ajatusta. Kunhan vain huitaisin sinne tänne värejä ja that's it.

Me oltiin saatu ohjeeks maalata tai piirtää jotain sellasta mitä me vapaa-ajalla tehtiin tai sitten jotakin meiän huikeen hienoja elämänsuunnitelmia. Ihan, kun mulla vielä niin tarkaksi oltais suunniteltu. Kunhan vain pääsisin täältä koulusta suht hyvillä arvosanoilla pois ja pääsisin amikseen niin kaikki olis tosi jees. En mä kuitenkaan missäkään lukiossa tulis viihtymään tai pärjäämään. Vaikka mua sanottiinkin tosi useesti fiksuksi, niin en mä siltikään mitään lukioainesta ollut. Ja muutenkin, en mä jaksanut opiskella yhtään sen enempää kuin oli pakko ja siks just amis kuulosti hyvältä paikalta.

Olin huomannut sivusilmällä aina välillä kattelleeni Nikolasta, joka höpötti parin tyypin kaa ja maalas samalla. Ihme, kun pystyi keskittymään kahteen asiaan samaan aikaan. En mä ollut edes ajatellutkaan, että joku Nikolaksen tapanen olis täällä Susanna Ojalan tiukan katseen alla juttelemassa muille hymy naamallaan. Se näytti oikeesti tulevan tosi hyvin toimeen kaikkien kaa, jopa sen Alvarin kanssa, jota kaikki näyttivät vihaavan.

Huokaisten käänsin katseeni omaan hyvin epähienon näköiseen työhöni. Kaikilla muilla oli varmaan joku taideteos paperillaan ja sitten mun näytti sellasen tarhalaisen tuhraamalta väriläntiltä. Mua turhautti hieman ja samalla kammostutti. Mä olin perjaatteessa ihan yksin täällä luokassa. Ei ollut Elmerin rentoja heittoja, Viljamin huonoja vitsejä ja virneitä eikä Gabrielin ystävällisiä ruskeita silmiä puhumattakaan Mimosan hiljasista pikku rousteista Juulille, Nooan puhisemista siinä sivussa, ettei se osannut mitään ja Pyryn pelottavia silmiä. No tosin ei mulla ollutkaan yhtään ikävä Pyryn tyhjiä, mulkoilevia silmiä tai aina välillä tosi myrskymäistä luonnetta. Kuitenkin niistä kaikista oli tullut mun tosi hyviä frendejä. Kaikista paitsi Juulista. Hyi siihen tyttöön en loisi tästä lähin katsettakaan.

"Moi." jonkun ääni keskeytti mun ajatukset ja sai mun katseen nousemaan pulpetin edessä seisoneeseen henkilöön. Nikolas.

"Öh moi", tervehdin takaisin kiusaantuneena. Mun poskille oli noussut se tavanomainen pieni puna, mille mä en voinut mitään.

"Kui sä täällä yksin oot?" Nikolas kysyi katsoen mua pieni, varovainen hymy huulillaan. Sen pähkinänruskeat hiukset oltiin taas vedetty geelillä taakse päin, jolloin sen otsa tuli näkyviin. Saatoin nyt huomata paremmin aavistuksen tummemmat kulmakarvat ja siniharmaat silmät, jotka tutkailivat mua yhtä uteliaina.

Mietin hetken vastaustani.
"En oikeen tunne täältä ketään enkä viitti änkee mukaan."

Nikolas hymähti mulle ja nyökkäsi paikkaa vierelläni,
"Voinko tulla sun vierees niin sun ei tarvii olla yksin?"

Nyökkäsin jätkälle, joka hymyili mulle isommin ja lähti sitten hakemaan omia kamojaan ja maalausvälineitä ja paperiaan.
Ei kauaa kestänyt, kun Nikolas tassutteli takaisin mun luokse ja istuutui viereiselle paikalle. Käänsin katseeni varovaisesti Nikolakseen, joka asetteli juuri kamojaan paremmin pulpetille ja reppuaan tuolin olkanojalle. Mua vaan ihmetytti miksi se halusi tulla mun kanssa tänne syrjään, kun sillä olisi edessä paljon parempaa seuraa. Mä vaan osasin olla niin mahdottoman kiusallinen aina.