Epätäydellisesti Täydellinen

Neljäskymmenes luku

"Tiedän. Mutta ei ole mitään kerrottavaa", vastasin hiljaa, ja pakotin itseni katsomaan suoraan Jacksonin silmiin. Jouduin pakottamaan myös sanat ulos suustani, sillä vihasin Jacksonille valehtelua. Varsinkin kun hän oli minusta selvästi huolissaan.

Ennen kuin Jackson ehtisi alkaa kysellä mitään ja keskustelu päätyisi taas uuteen riitaan, nousin hiukan varpailleni ja painoin huuleni hänen huulilleen.

Se hiljensi hänet ainakin hetkeksi, mutta sai minun omatuntoni tuntumaan vain entistä raskaammalta.

~-~-~-~-~-~

Loma oli vihdoin alkanut, ja pääsisin Jacksonin kyydillä koulusta kotiin.

Odotin koulun edessä kun Jackson tuli perässäni ulos, ja kävelimme yhtämatkaa hänen autolleen.

"Amber, minä tiedän ettet sinä ollut rehellinen, kun sanoit ettei sinulla ole mitään kerrottavaa", Jackson sanoi kävellessämme hänen autolleen.

Jännityin, ja vedin syvään henkeä. Olin jo luullut, että Jackson antaisi asian olla, mutta selvästikin olin ollut väärässä.

"Voisitko antaa sen jo olla?" Pyysin avatessani auton oven.

"Mikset sinä voi luottaa minuun? Amber, minä näin ne mustelmat. Ja tänään huomasin myös, etteivät ne olleet hävinneet, niitä oli vain enemmän", Jackson sanoi ja laski kätensä omani päälle, joka oli auton oven kahvalla.

Nielaisin, ja yritin miettiä vastaustani. Tietysti minä halusin luottaa Jacksoniin, mutta en voinut rikkoa lupaustani Haileylle olla kertomatta kenellekään.

"Kaikki on hyvin", sanoin, mutta ääneni kuulosti pingottuneelta. Yritin hymyillä vakuuttavasti, mutta luultavasti epäonnistuin siinäkin.

"Tämä ei voi toimia, jos et luota minuun", Jackson sanoi sitten, ja käännyin katsomaan häntä hämmentyneenä.

"Ai mikä?" Kysyin, ja pala nousi kurkkuuni katsoessani Jacksonin ilmeettömiin silmiin.

"Tämä. Me. Meidän suhteemme", hän vastasi yksinkertaisesti, ja silmäni suurenivat hiukan.

"Jackson, et tarkoita tuota... Kyllä minä luotan sinuun!" Sanoin epätoivoisena, mutta Jacksonin ilme ei muuttunut. Toivoin hänen yhtäkkiä virnistävän, ja hihkaisevan että hän vain vitsaili, mutta sitä ei tapahtunut.

"Et selvästikään luota", hän sanoi, ja katsoi alas käsiini merkitsevästi. Suuni tuntui kuivalta, enkä saanut sanoja ulos.

"Ehkä on parasta, jos pidämme vähän taukoa toisistamme", Jackson sanoi ja veti kätensä hitaasti pois omani päältä.

"Ei, Jackson! Mitä tuon pitäisi tarkoittaa? En halua pitää mitään "taukoa" sinusta", sanoin ja katsoin häntä epätoivoisesti.

"Siihen asti, että pystyt luottamaan minuun", Jackson sanoi ja jouduin puremaan huultani jotten olisi alkanut itkemään. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa. Jackson oli selvästi tehnyt päätöksensä, eikä näyttänyt siltä kuin olisi aikonut muuttaa mieltään.

"Saat varmaan kyydin kotiin tädiltäsi", Jackson kysyi, tai pikemminkin totesi. Sitten hän jäi hetkeksi seisomaan aloilleen, ja ehdin vielä toivoa hänen muuttavan mieltään, mutta sitten hän kiersi toiselle puolelle autoa. Ovi paukahti hänen vetäessään sen perässään kiinni, ja pian auton moottori käynnistyi.

Astuin turtana askeleen taaskepäin, ja katsoin kun Jackson ajoi pois koulun parkkipaikalta. Puristin käteni nyrkkiin, ja räpyttelin silmiäni kiivaasti, jottei yksikään kyynel olisi karannut silmistäni. Muutamat oppilaat katselivat minua oudoksuen, kun seisoin keskellä parkkipaikkaa kädet nyrkissä, mutta en välittänyt.

Nyt minulla ei ollut enää ketään muuta kuin Caitlyn, enkä tiennyt mitä tehdä.

Lopulta vedin puhelimeni esiin, ja valitsin tädin numeron. Hän vastasi muutaman piippauksen jälkeen.

"Hei, Hailey. Voisitko mitenkään tulla hakemaan minua koululta? Jac- siis, Sierra ei pystykkään viemään minua kotiin", sanoin, ja korjasin virheeni viimehetkellä.

"Onko kaikki kunnossa? Kuulostat vähän hassulta. Valitettavasti en pääse nyt hakemaan sinua, joudun olla taas ylitöissä", täti vastasi. En selvästikään ollut onnistunut kuulostamaan siltä kuin kaikki olisi hyvin.

"Kaikki on oikein hyvin. Selvä, kaipa minä sitten voin kävellä", valehtelin, ja yritin saada ääneni kuulostamaan iloisemmalta, vaikka oikeasti jouduin pidättelemään itkua.

Lopetin puhelun, ja työnsin sen jälkeen palelevat käteni taskuihini. Aloitin taas kerran kävelyni kohti kotia kylmässä ilmassa. Edes se, että loma oli alkanut, ei saanut mielialaani kohoamaan.

Ja vaikka kuinka sitä yritinkin estää, matkalla kotiin silmäkulmastani saattoi pudota kyynel tai pari.

•

Moikka! Kiitos kun luit :)

Votee ja kommentoi, motivoi jatkamaan <33

Kirjotan seuraavan luvun niin pian kun kerkeen, yrittäkää pysyä kärsivällisinä! :))