Epätäydellisesti Täydellinen

Yhdestoista luku

Koko loppu koulupäivä sujui kuin sumussa. Minulla ei ollut enää yhtäkään yhteistä tuntia Jacksonin tai Elijahksen kanssa, mutta Caitlynin ja Filipen taas oli. Oli kuitenkin aika helppoa vältellä kumpaakin heistä - vaikka toisaalta en edes vältellyt Filippeä, mutta hän muistutti eilisestä, joten en niin sanotusti ollut kovinkaan iloinen nähdessäni hänen istuvan matikanluokassa minun pulpettini vierellä.

Ruokailu sujui myös ihan hyvin, Elijah ei viitsinyt tulla yrittämään juttelemaan uudestaan viimekerran jälkeen, ja aina, kun Caitlyn otti askeleenkin lähemmäs minua, minä otin askeleen poispäin hänestä.

Olin kuitenkin helpottunut koulun loputtua, ja kiiruhdin nopeasti parkkipaikalle. Etsin katseellani tädin autoa, mutta en nähnyt sitä missään.

"Hailey soitti minulle, että voisinko viedä sinut myös kotiin tänään, hänelle menee kuulemma myöhään töissä" , kuulin äänen takaani, ja käännyin ympäri, kohdatakseni Jacksonin kasvot ties kuinka monennetta kertaa samana päivänä.

"Mistä lähtien te olette soitelleet toisillenne? Miten tädillä edes on numerosi?" , kysyin, ja hitaasti töynsin kiharasuortuvan korvani taakse.

"Tästä lähtien" , Jackson vastasi, olkiaan kohauttaen, vastaamatta toiseen kysymykseeni. Pyöräytin silmiäni, ja huokaisin. "Selvä, hae autosi."

"Mistä lähtien sinulla on ollut oikeus pomotella minua?", Jackson kohotti kulmiaan.

"Tästä lähtien.", heilautin hiukseni olkani yli, ja väläytin hymyn.

~-~-~-~

Jacksonin musta auto kaartoi talomme pihalle, ja hyppäsin pois kyydistä.

"Kiitos!" Huudahdin samalla, kun painoin oven kiinni.

"Eihän minun pitänyt saada kiitoksia?" Jackson avasi yhden ikkunoista.

"Tämä olikin poikkeus, et sinä normaalisti tuo minua kotiin" , vastasin viattomasti, ja nostin laukkuni olalleni lähtiessäni kohti etuovea. Huomasin tien vierellä oudon mustan pakettiauton, ja kurtistin hiukan kulmiani kääntäessäni avainta lukossa ja astuessani sisään.

Kuulin Jacksonin kaasuttavan pois pihasta samalla kun vedin tennarini pois jaloistani. Kun työnsin kenkäni naulakoiden alle, katsoin ihmeissäni tummanruskeita nilkkureita, jotka olivat siinä missä tädin kengät normaalisti olivat.

Astuin ulos eteisestä hitaasti, ja mietin, kukakohan meillä oli kylässä.
Kuulin puhetta olohuoneesta, mutta kerkesin erottaa vain oman nimeni ennen kuin nopeat askeleet lähestyivät. Andrés astui eteeni, hiukan hermostuneesti hymyillen. Vastasin hymyyn epävarmana.

"Amber, meillä on vieras. Toivottavasti annat hänelle kohtuullisen vastaanoton, etkä saa sätkyä" , veljeni sanoi, madaltaen ääntään loppua kohden merkitsevästi. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä.

"Öö, joo. Lupaan käyttäytyä" , vastasin, ihmeissäni Andréksen opastuksesta.

En minä ole enää viisi.

"Selvä, tule sitten" , Andrés jatkoi väkinäistä hymyilyään, ja tarttui kiinni ranteestani ohjatessani minut olohuoneeseen.

Sohvalla istui isokokoinen mies, jolla oli siistit vaatteet päällään. Kurtistin kulmiani ihmeissäni, kunnes nostin katseeni miehen kasvoihin. Veri pakeni kasvoiltani nopeammin kuin koskaan, ja minua alkoi huimata.