Mr. Rosewood || Vkook || Finnish

Part 13

Nyt kun mulla on taas aikaa kirjottaa, yritän saada lukuja valmiiks. Toivottavasti tää luku kelpaa ♥ Yritän saada tästä kiinnostavan vaikka tällä hetkellä tää näyttääkin aika karulta.

---

"Mä en oikein usko et me löydetään mitään" mumisen katsoessani sängyn alle, joka kuuluu yhdelle kadonneista pojista.

"Ees yks pieni asia voi auttaa" Mr. Rosewood vastaa, tutkien huoneesta jokaisen sentin. Olemme kuluttaneet jo kaksi tuntia yrittäen löytää minkäänlaista johtolankaa, eikä se ole tuottanut tulosta. Jos huoneissa todella olisi mitään, poliisin olisi pitänyt jo löytää se.

"Ei täältä mit-"

"Jungkook, tuu tänne."

Ihmeissäni nousen ylös lattialta, kävellen katsomaan mitä Mr. Rosewoodilla on asiana. Hänen kädessään ovat pinsetit, jotka pitävät lyhyttä hiusta välissään.

"Voiko se olla sen joka ne pojat vei?" kysyn.

"Ehkä, mun pitää viedä tää labralle jossa ne selvittää kelle tää kuuluu" hän vastaa, laittaen hiuksen pieneen muovitaskuun.

"Mä voin tulla mukaan" hihkun innoissani, valmiina juoksemaan autolle.

"Sä jäät tänne, pidä vaikka lapsille taas seuraa kun oot siinä niin hyvä" hän naurahtaa, poistuen huoneesta. Kävelen käytävälle, sulkien oven perässäni. Laskeudun portaita alas, odottaen lasten juoksevan jostain, mutta kaikkialla on hiirenhiljaista. Kuultavissa ei ole pienintäkään ääntä, hiljaisuus ympäröi talon täysin. Hiivin olohuoneeseen katsomaan jos siellä olisi ketään, ollen helpottunut kun näen Rosen lukemassa valkokantista kirjaa.

"Saitteko kaiken jo valmiiksi?" hän kysyy, hymyillen punaiseksi maalatuilla huulillaan.

"Joo, Mr. Rosewood löysi yhden hiuksen ja se lähti näyttämään sitä labralle" vastaan.

"Istu toki" Rose sanoo, viitaten viereensä.

Istahdan vanhahkon oloiselle sohvalle, sen jousien naristessa painoni alla.

"Toivottavasti lapset löytyvät, he kaikki tahtoivat niin kovasti oman rakastavan perheen ja kaiken sen mitä orpolapsilla ei ole" hän huokaisee, sulkien kirjansa kannen.

"Me löydetään ne, mä lupaan sen sulle. Me tuodaan ne lapset takasin ja ne kaikki tulee vielä löytämään perheen" vakuutan.

"Toivon niin" Rose sanoo, hymyillen yhä pientä hymyä.

"Mistä sä oikein tunnet Mr. Rosewoodin?" kysyn, liian utelias pitämään kysymättä mielessäni.

"Luulin että hän kertoi... On varmaan parempi jos se en ole minä joka sen kertoo."

"Kai se on sitten pakko kysyä uudestaan" soperran pettyneenä.

"Kyllä se siitä, voin kertoa että Mr. Rosewood pitää sinusta. Olet onnekas, hän ei ole kovin läheinen monenkaan kanssa. Voi vaikuttaa siltä ettei hän välitä ollenkaan, mutta kyllä hän välittää. Taidan tästä lähteä auttamaan välipalan laitossa" Rose sanoo, nousten ylös sohvalta. Jään jälleen yksin, miettimään mitä hän juuri sanoi. Eihän minussa ole mitään ihmeellistä, miksi Mr. Rosewood pitäisi minusta yhtään mitenkään? Hän on muutenkin pimein tyyppi jonka olen ikinä tavannut. En tiedä mitään häneen menneisyydestään, paitsi sen että hän kouluttautui poliisiksi ja päätyi siihen isoon toimistorakennukseen töihin lehdessä olevan ilmoituksen kautta. Tuntuu kuin selvittäisin kahta tapausta samanaikaisesti, eikä kukaan anna mitään vastauksia. Pitää kai selvittää ne itse.

...

"No, löytyks?" kysyn, kun Mr. Rosewood astuu huoneeseeni.

"Ei, ihan kun sitä ihmistä ei olis ollenkaan olemassa jolle se hius kuuluu" hän huokaisee syvään, istahtaen sänkyni reunalle. Pettymys on nähtävissä hänen ilmeettömiltä kasvoiltaan. Minun käy häntä sääliksi, meillä molemmilla oli korkeat odotukset ainoasta johtolangasta.

"Me ei saada luovuttaa, jatketaan etsintää" sanon, istuen hänen viereensä.

"Niin me tehään" hän vastaa, saaden toivoa sanoistani. Hiljaisuus laskeutuu huoneeseen, toisen kerran tänään. Se rikkoutuu, kun puhun:

"Voitko sä kertoo mistä tunnet Rosen? Tiiän ettet varmaan haluu puhuu siitä, mut mä tahtoisin tietää. Oon kertonu sulle monia asioita itestäni ja sä tuskin yhtään" sanon hiljaa, katsoen lattiaa.

"Jos sä todella haluut tietää, niin mä kerron" Mr. Rosewood vastaa yhtä hiljaa. Nyökkään myöntymisen merkkinä, kiinnostukseni noustessa. Hän vetää syvään henkeä, alkaen puhua.

"Monia vuosia sitten, ihan alkusyksystä, tän orpokodin pihaan saapu nainen joka piti pientä lasta sylissään. Se nainen jätti lapsen Rosen hoiviin, kertoen ettei sillä ollut vanhempia. Lapsen vanhemmat kuoli tulipalossa, ja se nainen oli lapsen täti joka ei pystyny huolehtimaan siitä. Ketään muita sukulaisia ei löytyny. Rose yritti kaikkensa, ettei se lapsi joutuis elämään elämäänsä täällä, mut aika kulu eikä mitään ihmettä tapahtunu. Lapsi vietti siellä seitsemäntoista vuotta, siihen asti kunnes piti lähtee. Se ei pärjänny omillaan kovin hyvin, olis varmaan vieläkin hukassa ilman Rosen apua. Rose autto opiskeluissa ja paikan saamisessa, ihan kaikessa."

Hän pitää pienen tauon.

"Se lapsi olin mä."

Katson Mr. Rosewoodia, jonka poskea pitkin vierii kirkas kyynel. Sen enempää miettimättä vedän hänet halaukseen.

"Mä oon pahoillani" kuiskaan.

"Ei se mitään, oli helpotus saada kertoo se ekaa kertaa jollekin."

"Ekaa kertaa?" ihmettelen.

"Kukaan ei oo koskaan ollu sellanen henkilö jolle oisin tahtonu kertoo yhtään mitään mun menneisyydestä" hän vastaa.

Pysymme siinä pienen aikaa, nojaten toisiimme. En yhtään ihmettele, miksi hän ei tahtonut puhua menneisyydestään aluksi. Hän on orpo. Eikä kaiken lisäksi saanut koskaan perhettä joka rakastaisi kuin omaa lastaan.

"Kiitos, Jungkook."

"Mistä?"

"Kun kuuntelit."