Pöytälaatikko

Jouluyö

Kädet tärisivät kylmässä pakkas illassa. Iho nousi kananlihalle jo pelkästä ajatuksesta mennä ulos, mutta silti siellä istui yksi. Parvekkeellaan, väljähtänyttä kaakaota mukissa yrittämässä välittää edes hieman lämpöä viileille käsille.

Seinän rappaus oli keltaista ja kovaa. Kun siihen löi nyrkin, rystyset aukesivat ja keltainen värjäytyi punaiseksi. Keltainen kuin kuollut viljapelto, se muuttui auringonlaskun eläväksi punaiseksi niin helposti. Miksei oikeaa elämää ollut niin helppo luoda takaisin? Nyt ei kukaan lyönyt nyrkillä seinää. Kukaan ei huutanut tai raivonnut. Takaraivonsa kosketti rappausta, tummat hiukset jäivät leikkimään seinän pinnalle laskeutumatta kokonaan olkapäille.

Jos tappaa toisen ihmisen, miltä se tuntuu? Jääkö sisälle tyhjä vai syyllinen olo? Saako sitä itselleen kuolleen henkilön elinvoiman, vai joutuuko antamaan palan itsestään samalla ku painaa liipaisinta? Entä jos tappaa itsensä, päteekö siihen samat lait? Voitko haastaa itsesi oikeuteen murhan yrityksestä jos epäonnistut itsemurhassa?

Sormet laskivat viilenneestä mukista irti. Ei ollut järkeä pidellä sitä kun ei jaksanut. Kerran nuo sormet olivat niin innokkaasti tarttuneet suureen ja lämpimään käteen, puristaneet varovasti ja piirrelleet ympyröitä isomman kämmenselkään. Kerran sormet olivat rakastaneet, kerran ne olivat pitäneet kynää kädessään ja kirjoittaneet elinvoimaa pursuavaa tekstiä. Nuo sormet olivat aikanaan olleet ehjät ja kauniit, taiteelliset ja pitkät. Niillä sormilla oli soitettu viulua ja selloa, pianonkin koskettimilla olivat nuo sormet olivat tanssineet. Sormet olivat luoneet taidetta, rakastaneet elämää ja olleet kuten omistajansa: sulavalinjaiset ja kauniit. Valmiit toimimaan ja yrittämään. Mutta nyt sormet olivat väsyneet, niin kovin väsyneet ja levon tarpeessa. Siksi ne laskivat kaakaomukinkin pois. Ne eivät jaksaneet enää.

Avaruus loppuu joskus, pakkohan sen on loppua. Ilman siipiä ei voi lentää, muuten putoaa maahan, siitä huolehtii painovoima. Magneetti vetää rautaa puoleensa, kukat tarvitsevat vettä elääkseen. Miltä tuntuisi jos kaikki kääntyisi päinvastoin? Mitä jos avaruus pienenisi kokoajan, lentäminen olisi mahdollista ilman siipiä ja kukat kuolisivat vedestä? Olisiko masennus silloin iloinen asia ja tarkottaisiko anoreksia ylipainoa? Tuntuisiko suru hyvältä ja kuoleman kiertokulku luonnottomalta?

Huulet olivat kuivat, silmät itkeneet ja kyyneleet jäätyneet poskille. Alhaalla haukkui koira. Joulun pitäisi olla ilon juhla, mutta siinä se istui surullisena, lumen hiljalleen laskeutuessa jaloilleen. Liikkumattomana, sormet kylmettyneinä ja koskematon kaakaomuki vieressään.

Mikä on tehokkain tapa tehdä itsemurha? Miten sormet jaksaisivat taas? Kaikki kysymykset lakkaavat merkitsemästä mitään jos niihin kaikkiin pätee sama vastaus. Ironia, se on aina läsnä, kysymykset ovat aina vain ironisia heittoja. Huvittava ei ole oikeasti hauska ja iloinen asia, eikä kysymyksiin yleensä kaivata todellista vastausta. Siksi tuo ei jaksa enää elää. Siksi, koska kaikki on järjetöntä, ironista ja nurinkurista. Seepralla ei oikeasti ole raitoja eikä ihminen ole ainoa ajatteleva eläin. Ihminen on tyhmä, niin tyhmä ettei ymmärrä.

Väsymys ei aina ole unen tarvetta, joskus se on tarve lopettaa elämä, tarve saada rauhaa ihmisistä tai tarve rauhoittua. Väsymys ei kuvasta uneliaisuutta, vaan elämänilon katoamista. Kun väsyy elämään, ei jaksa enää eteenpäin. Tuo tahtoi nukkua pois, leijua kauas maailmasta ja vain levätä. Väsymys, unilääkkeet, toivo paremmasta kuoleman jälkeen. Ne huusivat hänen mieleensä, houkuttelivat tarttumaan tilaisuuteen. Ja hänhän tarttuisi.

Kalpeiden sormien jatkeena toimivat kädet paiskasivat mukin seinään niin, että se pirstoutui pienen pieniksi siruiksi, rappausta varisi lattialaudoille ja kaakao sotki seinän haaleanruskeaksi. Ääni kaikui kauas, särkyvä posliini vasten rapattua seinää kuullosti kauniilta. Käsien perässä oli kroppa, joka tahtoi pois. Keho nousi seisomaan, pudisteli lumet jaloiltaan. Päänsä kääntyi katsahtamaan vielä viimeisen kerran kaunista talvea ennen kuin hän astui sisään pillerit tiukasti nyrkkiinsä puristettuna.

Ne jäivät kurkkuun, kirvelivät henkitorvea, mutta toivat nopeasti unen ja kuoleman.

Mutta hän ei kohdannut kuoleman jälkeen rauhaa, hän oli valinnut väärin, haukkuva koira olisi voinut pelastaa hänet, mutta hän ei ollut ajatellut tarpeeksi pitkälle, ja nyt kärsi siitä.