Pöytälaatikko

Takkutukka

Isla kaatoi lääkkeensä mielipuolisesti virnistäen pönttöön, ja veti sen. Jopa hänen toimiaan seurannut harmaaturkkinen kissa maukui innokkaasti, aivan kuin sekin aistisi tämän vihdoinkin tehneen oikean päätöksen

Hän oli syönyt masennuslääkkeitä liian pitkään ilman mitään apua. Hänelle oli tarjottu terapiaa, psykologia ja jopa hoitojaksoja mutta mikään ei ollut tuota eksynyttä takkutukkaa kiinnostanut.
Hän oli menettänyt elämänilonsa, ja nyt se vihdoinkin teki paluutaan.

Kerran Isla oli ollut onnellinen. Todella todella onnellinen. Hän oli istunut käsi kädessä kauniin pojan kanssa. Syöttänyt tuolle ranskalaisia ja maannut järven jäällä katsomassa tähdenlentoja. Isla oli ollut todella rakastunut, ja rakastettu.

Yhdessä tunnissa. Yhdessä minuutissa hänen maailmansa oli murskattu, ja hän oli päättänyt kuolla. Kun äiti oli löytänyt Islan hennon ruumiin lattialta, kädessään paksu köysi, oli tämä soittanut jonnekin ja pyytänyt apua. Ja niin Isla sai masennuslääkkeet.

Takkutukka avasi parvekkeensa oven ja astui hyiseen syysilmaan. Hän oli vapautuneempi, onnellisempi ja keveämpi kuin pitkään aikaan, ja se näkyi kaikissa hänen liikkeissään aina oven avaamisesta tupakan sytyttämiseen asti. Kyllä hän oli tiennyt että hänen pitäisi lopettaa lääkkeet, mutta vasta kuukausi sitten hän todella oli sen tehny ja nyt hän uskalsi kaataa ne pois.

Islan maailma oli murskattu kun hänen elämänsä rakkaus oli jättänyt hänet heidän vuosipäivänään. Tämä oli hautautunut viltteihin ja peittoihin, huutoitkenyt pitkiä tunteja yhteen soittoon ja lopulta lakannut tekemästä mitään. Hän ei liikkunut, ei puhunut, ei syönyt tai juonut, jo lopulta hän päätti vain hirttää itsensä.

Kun Isla oli halannut toista ihmistä vapaaehtoisesti viikko sitten, oli hänen äitinsä alkanut itkeä. Pitkään aikaan Isla ei ollut koskenut kehenkään ilman että oli pakko, ja halatessaan muita tämä sai ennen herkästi paniikkikohtauksen. Jotenkin niin hauras tyttö kuin Isla, oli hämmentänyt koko maailmaa kestämällä elossa vaikka mikään ei puhunut hänen puolestaan. Toivo on jo menetetty, niin lääkärit olivat sanoneet aina kun Takkutukan äiti oli kysynyt tämän vointia ja paranemismahdollisuuksia. Eihän tyttö edes välittänyt parantua.

Isla naurahti ajatuksilleen ja tumppasi vihreän marlboronsa parvekkeen ruostuneeseen kaiteeseen. Pitäisi lopettaa tuokin huono tapa, mutta lääkkeet saisivat kyllä riittää nyt ensi alkuun. Oli tarpeeks vaikeaa ollut lopettaa jo nekin, ihan kuin olisi yhtäkkiä taas pimeässä etsimässä kotiin, vaikka koti oli kadonnut ja valoa ei ollut missään.

Islan kissan nimi oli Aaron hänen entisen kihlattunsa mukaan. Oikea Aaron oli ollut Islan maailma, koti ja turvapaikka. Hänen syliinsä isla oli hautautunut ukkosella, aamuisin ja koulun jälkeen. Aina takkutukka oli luullut Aaronin rakastavan tätä, vähintään yhtä paljon kuin hän tuota. Kun Isla oli vuosi sitten saanut harmaan, pitkäkarvaisen ja tutun oloisen kissan, oli tuo saanut välittömästi nimekseen Aaron. Ei Isla enää edes yhdistänyt noita kahta toisiinsa, mutta nimi oli silti kuin ainoa hyvä mitä oli jäänyt jäljelle pojasta.

"Ainoa tie eteenpäin on unohdus." Niin Islalle oli hoettu tuhansia kertoja tämän itkiessä sydäntään niille harvoille jouta enää kiinnosti. Nyt tyttö nauroi noille sanoille tuetäen niiden olevan väärässä. Ei Isla ollut poikaansa unohtanut, mutta silti hän oli vihdoinkin päässyt tästä yli. Takkutukka oli päättänyt antaa anteeksi, sekä antanut itselleen vihdoinkin luvan ymmärtää se, että hyvä oli hyvää, mutta se on ohi eikä sitä ole syytä kaivata takaisin.

Punainen, ukkivainaalta peritty Nojatuoli oli täynnä kirjoja, ja takkutukka pyyhkäisi ne varovasti sivuun jotta mahtuisi siihen kahvimukinsa kanssa. Siinä hän istui aina kun tahtoi miettiä tai lukea vanhoja kirjoituksiaan. Nyt hän vain joi kahvia juomalasista ja selvitteli sinisiä takkujaan.

Silmälasit valahtivat taas kapealla nenällä alaspäin, ja Isla työnsi niitä pitkin pisamaisia kasvojaan takaisin paikalleen. Hän oli kuulemma liian laiha, mutta omaan silmäänsä hän oli täydellisempi kuin koskaan. Sinertävät silmänaluset sopivat hänen siniseen hiuspehkoonsa joka oli harjattu viimeksi jouluna. Pisamat, punainen nenä ja ruusuiset huulet saivat hänen sirot ja terävät kasvonsa näyttämään erikoisilta, ja uneliaat silmät toivat mieleen haltijan.

Yhden päivän Isla muisti erityisen hyvin menneisyydestään Aaronin jälkeen. Hän oli laittanut tuolle viestiä, pyytänyt kuvaa pojasta. Kun  takkutukka oli saanut sen, oli hän itkenyt itsensä uneen. Äiti ei ollut ymmärtänyt miksi hänen hauras lapsensa oli tahallaan satuttanut itseään, mutta sen päivän jälkeen Isla oli alkanut kuntoutua. Hän oli purrut hammasta, ja koonnut itse itsensä kokoon, vain näyttääkseen maailmalle että hön ei ollut yhden pojan särjettävissä. Ihan sama, vaikka hän oli joskus rakastanutkin poikaa, nyt hänen ei enää tarvinnut tuon perään itkeä. Eikä hän sen jälkeen kyyneltäkään vuodattanut Aaronin vuoksi.

Kovasti vaivasi päätä se, että hän oli ollut liian monta vuotta yhteiskunnalle rasite, ja nyt hän tahtoi taas kuulua siihen. Mitä puhelimilla tehtiin nykyään, missä ihmiset viettivät aikansa ja miten uusia ystäviä saatiin? Isla oli todella yrittänyt kaikkensa saadakseen taas otteen yhteiskunnasta, mutta kaunis takkutukka oli joka kerta vain päätynyt lopuksi kirjastoon kuuntelemaan musiikkia ja lukemaan tiede lehtiä.

Kunnes, yhtenä päivänä takkutukan viereen oli istunut toinen tyttö. Hän oli sanonut tuolle hei, ja kysynyt, lähtisikö hän kahville. Niin hän oli lähtenyt, ja viikkojen kuluessa heidän ystävyydestä tuli jotain vakavampaa.

Islan kauniille huulille nousi hymy, kun hän muisteli hänen ja Aamun ensimmäistä suudelmaa. Tuo vaaleahiuksinen enkeli oli saanut pienen mököttävän takkutukan taas nauramaan, ja ymmärtämään, ettei maailma todella ollut muuttunu noina vuosina liikaa. Hänestä voisi taas tulla pala sitä, hän voisi taas hymyillä, nauraa ja itkeä. Siinä meni vuosia, mutta lopulta hän oli taas löytänyt kotinsa.

Ei toinen ihminen voi korjata rikkinäistä sielua, se täytyy tehdä itse, ja siksi Islalla meni siinä kauan. Ei terapia tai psykologi auta, jos toinen ei tahdo parantua. Tulevaisuutta saa pelätä, mutta mennyttä ei saa haluta takaisin. Kun Isla oppi sen, pystyi hän lähtemään kirjastoon, jossa häntä odotti tyttö täynnä vastauksia takkutukan kysymyksiin.