Avain Sydämeen

44. Totuus

– Sinä tuskin tiedät missä oma sydämesi lepää, mutta isäni oli periaatteen mies. Hänen sydämensä kuului yhdelle naiselle, ei kenellekään muulle, Marie sanoi ja käänsi katseensa ikkunaan, josta näkyi iso puu, jonka alla oli risti.

Kaikki miehet kääntyivät katsomaan samaan suuntaan. He näkivät haudan, sen haudan jonka ympärillä he olivat pyörineet kaikki nämä päivät.

– Tarkoitatko, että isäsi hautasi kaikki aarteet äitisi ruumiin mukana? Christian kysyi hämmentyneenä.

– Minä en rupea haudanryöstäjäksi, Thomas kivahti ennen kuin Marie ehti vastata.

– Ei sinun tarvitsekaan ruveta. Äitini ruumis poltettiin hänen omasta toivomuksesta. Joten tuossa haudassa ei lepää muuta kuin ne rikkaudet, jotka isäni sinne hautasi. Ja kuvainnollisesti isäni hautasi sydämensä hautaan aarteen mukana, Marie selitti yrittäen pitää tunteensa kurissa.

Miehet katsoivat tyttöä hämmennyksen vallassa. He eivät voineet uskoa sitä, että John Silver oli hämännyt heitä vielä hautansa takaa. Hän oli ollut viekas kettu.

– Sinä siis tarkoitat, että olemme kävelleet kätkön ohi monta päivää, Thomas tuhahti.

– Kai sen niinkin voi sanoa, Marie sanoi virnistäen hieman.

– No, mitä me odotamme. Mennään kaivamaan, Christian kehotti miehiä, joille ei tarvinnut käskeä toista kertaa.

Thomas ja Peterson ryntäsivät ulos kultakolikot silmissä vilkkuen. Marie seurasi, kuinka Leon lähti muiden miesten mukana kaivamaan olematonta hautaa auki. Tyttö seurasi miehiä hitain askelin, hän näki, kuinka miehet alkoivat kaivaa yhteistuumin pehmeään maata. He kaivoivat niin kauan, kunnes Thomasin lapio osui johonkin kovaan. Miehet alkoivat kaivaa käsin ja saivat puisen arkun ääriviivat näkyviin. He puhkuivat innosta ja saivat vedettyä ison arkun maan päälle. He katselivat sitä hetken aikaa hurmion vallassa. Arkku oli tehty puusta ja metallista. Se oli kärsinyt maan alla ollessaan, mutta sen lukko oli pysynyt ehjänä kaikki nämä vuodet.

Peterson otti lapionsa ja löi lukon rikki. Hän riuhtaisi arkun auki paljastaen rahat ja kultakorut, joita arkku oli täynnä.

Christian naurahti poikamaisesti ja taputti Thomasia selkään liiankin tuttavallisesti.

– Se on siinä pojat, Christian huudahti nauraen.

Thomas ja Peterson katsoivat toisiaan epäuskoisina. He tunsivat olevansa maailman onnellisimpia miehiä katsellessaan rahoja ja koruja, jotka säihkyivät auringon valossa. Heidän ei tarvitsisi huolehtia enää mistään, ei töitä ei mitään. He voisivat elää rikasta elämää kuolemaansa asti.

– Leon, katso että he eivät petkuta, Marie kuiskasi hiljaa miehelle ja painoi suudelman tämän poskelle, ennen kuin hän lähti takaisin talolle.

Christianin sydän muljahti, hän käänsi nopeasti katseensa arkkuun, yrittäen olla välittämättä polttavasta tunteesta sisimmässään. Hän inhosi sitä, ettei Marie ollut enää hänen omansa, ettei hän voinut muuta kuin rakastaa tyttöä omissa ajatuksissaan.

– Kerätään kaikki korut eri kasoihin. Sormukset omiin, kaulaketjut omiin ja niin edelleen, Thomas ehdotti ja muut nyökkäsivät tyytyväisinä.

Christian katseli hetken aikaa miehiä, sitten hän lähti tekosyiden varjolla takaisin talolle. Leon katsoi hetken aikaa miehen perään, hän tiesi tämän menevän juttelemaan Marielle, mutta Leon luotti täysin tyttöön. Hän tiesi, ettei Marie pettäisi hänen luottamustaan kaiken tapahtuneen jälkeen. Christian käveli talon sisälle, muttei nähnyt tyttöä siellä. Mies käveli terassille, joka oli talon takana. Hän näki Marien, joka istui rähjäisellä tuolilla katsoen kaukaisuuteen. Hänen sylissään oli pieni metallinen korurasia, jossa kimmelteli pieni lukko. Marie huomasi tulijan, muttei kääntynyt katsomaan. Hän ei halunnut katsoa Christiania, tai puhua tälle mitään. Häntä inhotti miehen läsnäolo.