Avain Sydämeen

4. Christian Jones

- Christian, missä hitossa me olemme? Harrison kysyi ja katseli tiheää metsää ympärillään.

Christian Jones pyöritti päätään kuin pöllö ja sanoi sitten yksinkertaisen selvästi:

-Metsässä.

-Haha, ei naurata, Harrison tuhahti ja potkaisi oksaa, joka oli asettunut hänen tielleen.

-Tämä on jo kolmas kerta, kun eksymme, Peterson sanoi ja katsoi matkatovereitaan kärkkäästi.

-Ja itse asiassa kolmas kerta, kun olemme täällä kolmen vuoden sisällä, Harrison huomautti ja loi ilkeän katseen Jonesiin.

Jones huomasi miesten turhautumisen, mutta ei hän voinut tilanteelle mitään. Se ei ollut kenenkään vika, että he olivat joutuneet keskeyttämään retken monesti, mutta luonnonvoimat ja haaverit olivat olleet osallisena tapahtumiin.

-Olen pahoillani, mutta en saanut kätkön tarkkaa sijaintia selville, Christian tuhahti ja tarkkaili ympäristöä.

-Eikö olisi ollut helpointa vain tuoda se tyttö tänne? Harrison ilkkui.

Christianin kurkkuun nousi pala, hän rykäisi, mutta se ei liikahtanutkaan.

-Minä yritin saada selville kaiken mahdollisen, mutta en olisi halunnut syyllistyä kidnappaukseen, Christian mumisi ja haroi hiuksiaan.

-No tuskin sinun olisi tarvinnut muuta kuin kihlata tyttö, niin hän olisi täällä näyttämässä oikean tien, Harrison näpäytti ja lähti kävelemään eteenpäin.

Christian seurasi miesten perässä pää painuksissa. Hän oli luullut jo unohtaneensa Marien, mutta silti muistot putkahtivat yhtäkkiä hänen mieleensä kuin kauan kadoksissa olleet tavarat. Hymy, huulet, kauniit kasvot, ne ilmestyivät Christianin eteen. Hän tunsi kamalan möykyn rintansa päällä.

Mutta se oli hänen oma vikansa, oma syy. Jos hän olisi ollut erilainen niin kaikki olisi nyt toisin.

-Tehdäänkö tähän nuotio ja tutkitaan sitä karttaa, Peterson kysyi ja sai Jonesin hätkähtämään.

-Kuulostaa hyvältä, Christian totesi hiljaa ja heitti laukkunsa maahan, - minä etsin polttopuita.

Peterson katsoi miehen perään ja kääntyi sitten Harrisonin puoleen.

-Oliko sinun ihan pakko saada viimeinen sana? Peterson sihisi hampaidensa välistä.

Harrison nosti katseensa ja esitti tyhmää.

-Mitä sinä tarkoitat? hän kysyi muka hämillään.

-Tiedät ihan hyvin, että siitä tytöstä puhuminen on Jonesille arka paikka.

-Itse hän sen jätti. Tyttö olisi meidän mukana jos tuo ei olisi niin perhanan rahan ahne, Harrison sihisi ja otti kartan esiin.

-Ehkä asian laita on niin. Mutta kannattaa miettiä kaksi kertaa mitä päästäs suustasi tai tulee vielä tappelu, jota sinä et kyllä voita.

-Älä jäkätä. Nyt etsitään se hiton Greenwoodin laakso tai me pyörimme täällä ikuisuuden.

Peterson nyökkäsi äänettömästi, mutta vaipui mietteisiinsä. Hän ei joskus ymmärtänyt Jonesia. Tämä oli komea mies. Juuri sellainen renttu, josta kaikki naiset pitivät. Hänellä oli tummat pitkät hiukset, vähän partaa komeissa kasvoissa ja silmät olivat kuin yötaivas. Miehellä oli huumorintajua, mutta hän osasi olla myös vakava. Täydellinen paketti.

Ja sitten se tyttö, kaunis kuin mikä. Oikea luonnonlapsi. Hänen ja Jonesin lapsista olisi tullut oikein kauniita ja viisaita, mutta Jones oli pilannut kaiken. Jos sellainen nainen olisi sanonut Petersonille rakastavansa tätä ja haluavansa naimisiin, niin hän ei olisi miettinyt kahta kertaa. Mutta Peterson tiesi ettei ollut itse kovinkaan komea. Hän oli lyhyt ja hiukan tukeva, hänellä oli vaaleat hiukset, jotka olivat kasvaneet kurittomasti. Häneltä puuttui yksi hammas ja hänen silmänsä olivat harmaat.

-Ei hän kukaan tykkää harmaa silmäisistä, Petersonin huulilta lipsahti.

-Mitä? Harrison kysyi hämillään.

-Niin, että kuka nainen muka pitäisi harmaa silmäisestä miehestä?

Harrison katsoi ystäväänsä huvittuneena, sitten hän hieman vakavoitui ja sanoi:

-No, ei kai kukaan silmiä vahtaa, jos on kyse rakkaudesta.

-Helppohan sinun on sanoa. Sinulla on ruskeat silmät.

Harrison naurahti ja jatkoi kartan tutkimista. Harrison oli siedettävän näköinen yksilö, hänellä oli mustat lyhyet hiukset. Kasvot olivat jykevät, aivan kuin veistos. Hän ei ollut ruma, eikä komea vaan siltä väliltä.

Christian palasi kuivien puiden kanssa, hän katsoi sivusilmällä miehiä jotka olivat syventyneet tutkimaan karttaa.

-No, löytyykö mitään? hän kysyi innottomasti.

-Tuo tuossa on Greenwoodin laakso. Ja me olemme jossain täällä, koska emme ole nähneet silmäystäkään joesta, Peterson selitti.

-Eli periaatteessa meidän pitäisi kulkea tännepäin niin törmäämme jokeen ja sitten voisimme suunnistaa sen avulla laaksoon. Harrison selitti ja vei sormeaan pitkin kartan karheaa pintaa.

-Hienoa, kerrankin jokin asia on selvä tässä maailmassa, Christian sanoi ja läimäytti Harrisonia selkään toverillisesti.

Se oli selkeä merkki siitä, ettei Christian kantanut kaunaa kärkäs sanaselle miehelle.

Hilpeän tunnelman vallatessa leirin miehet tekivät pedit itselleen ja sytyttivät pienen nuotion. He söivät niukan illallisen ja katsoivat kuinka aurinko laski kauniisti puiden taakse.

-On se vaan lumoavaa, Harrison kuiskasi hiljaa.

-Mikä? Peterson kysyi.

-Luonto.

Peterson naurahti karskisti ja pudisteli päätään.

-Luontoa pitää kunnioittaa, Harrison totesi vakavana ja aloitti kiivaan sanataistelun Petersonin kanssa.

Christian ei kuullut puoliakaan keskustelusta, hän katseli horisonttiin mietteissään. Hänen päässään kaikui kaunis ääni, jonka suloista sointia hän ei koskaan unohtaisi.

"Kun olemme vanhoja ja raihnaisia istumme yhdessä pienen mökin terassilla ja katsomme kuinka aurinko laskee meren taa. Sitä minä odotan. "

Ja se hymy, mikä Marien kasvoilla oli ollut, oli jotain niin kaunista. Se valaisi koko huoneen. Christian muisti liiankin selvästi, kuinka hän oli kävellyt kauppaan ja nähnyt Marien tiskin takana. Tytöllä oli ollut päällään yksinkertainen sininen mekko, hänen hiuksensa olivat olleet nutturalla ja se katse. Hän oli ollut kuin aseen piippuun katsova peura. Niin kaunis, mutta silti niin pelokas.

Missähän tyttö oli nyt? Oliko hän enää edes elossa?

Christianin mieli musteni, kun hän ajattelikin tyttöä. Hän ei saisi miettiä tätä enää, ei enää koskaan. Christian raahautui omalle pedilleen ja heittäytyi maahan makaamaan. Tästä hetkestä lähtien hän ei soisi ajatustakaan Marie Silverille.